”Baby bluesilla viitataan synnytyksen jälkeiseen lyhytkestoiseen alakuloon ja mielialan vaihteluun. Baby blues auttaa äitiä herkistymään vauvan tarpeille. Jokainen synnyttänyt käy läpi jakson, jolloin mieliala heittelee jyrkästikin. Mielialan vaihtelut johtuvat hormonaalisista muutoksista, väsymyksestä ja odotusajan jännityksen purkautumisesta. Saatat itkeä ilman syytä ja tuntea syvää huolta vauvastasi. Saatat herkistyä monille asioille sekä kokea unihäiriöitä tai ruokahaluttomuutta. Tämä on täysin normaalia ja vaaratonta. Baby blues auttaa äitiä mukautumaan uuteen elämäntilanteeseen ja olemaan läsnä vauvan tarpeille.”

Teksti mielenterveystalo.fi sivustolla. Toinen sivusto kertoo, että 90% synnyttäneistä äiteistä kokee jonkunlaisia baby blues oireita. No miten sitten on minun kohdallani? Minäpä kerron.

Viisi päivää synnytyksestä. Menen suihkuun ja alan itkeä lohduttomasti. Itkun aiheena on koiramme Uuno, jota mielestäni on kaltoin kohdeltu, kun en ole ehtinyt heittää sille palloa. Sitten yksi päivä hoidan Jyräystä ja mietin, että mun elämä on täysin loppu. Ei ole enää mitään muuta, kuin kakkavaippoja ja hyssyttämistä. Järkyttävä alakulo ottaa minusta vallan. Sitten olen yhden illan kiinni töissä tunninpidossa. Töistä kotiin päästyäni otan pojan syliin ja hän alkaa itkeä. Myös minä alan itkeä täysin lohduttomasi ajatellen, että Jyräys on unohtanut jo äitinsä. Olen selvästi ollut liian kauan poissa. Sitten tajuankin, että hänellä olikin vain nälkä ja syöttäessäni häntä itku rauhoittuu saman tien. Hyvä, että hänellä on nälkä, koska minulla ei sitä ole. Mikään ei maistu, näläntunne on kadonnut.

Meni hetki, ennenkuin ymmärsin mistä tässä kaikessa on kyse. Saatoin olla toisessa hetkessä super onnellinen ja toisessa hetkessä loputtomalta tuntuva alakulo otti minusta vallan. Olin lukenut jo etukäteen baby bluesista ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutten osannut heti yhdistää niitä. Sitten tajusin mikä minua vaivaa. Baby blues.

Me naiset käymme läpi valtavan suuren elämänmuutoksen tullessamme raskaaksi. Ajatukset alkavat pyöriä maha-asukin ympärillä. Loppuraskaudesta odottaa jo kuumeisesti, että pääsee aloittamaan vauva-arjen. Ja sitten kun se tapahtuu, on myllerrys mielessä ja kehossa melkoinen. Tuntuu, että rakastaa vauvaa täydestä sydämestään, mutta samalla hän tuntuu vielä kovin vieraalta. Kuka tämä ihmeellinen pieni ihminen on, mistä tämä tänne tuli?  Keho tuntuu vieraalta ja kipeältä synnytyksen jälkeen. Samassa vauva huutaa ja sitä alkaa miettiä, että miten ihmeessä oppii häntä koskaan hoitamaan. Yöheräilyjen takia pää on enemmän ja vähemmän sekaisin. Elämä tuntuu vieraalta. Enää ei voi tehdä mitä haluaa,  päivä kulkee jonkun toisen eli vauvan ehdoilla. Tuntuu, että vapaus on poissa.

Kun ymmärsin tilanteeni ja mitä hormonit tekivät minulle, alkoi oloni vähän helpottua. Tajusin, että on täysin normaalia tuntea näitä erilaisia vähän omituisiakin tunteita. Helpotti myös tietää, etten ole ainoa joka käy läpi samaa. Suurin apu minulle tähän myllerrykseen on ollut puhua tästä kaikesta ystävieni, perheeni ja Timon kanssa. Auttaa, kun joku muistuttaa, että tämä kaikki on täysin normaalia. On myös tärkeää, että puolisoni ymmärtää mistä on kyse ja miksi mielentilani aaltoilee välillä. Timo on ottanut asian hyvin ja tukenut minua kaikessa.

Koen, että oma terävin synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky on kohdallani onneksi jo laantumaan päin. Mutta vieläkin välillä varsinkin huonosti nukutun yön jälkeen ihmeelliset ajatukset nostavat päätään. Yhtenä aamuna kun Jyräys kiukutteli mietin, että mitä helvettiä tässä on tullut tehtyä? Mitähän oikein olen ajatellut, kun tällaiseen olen ryhtynyt? Mutta sitten taas tajusin mistä oli kyse. Myöhemmin sitten vähän huvittuneena mietin, että olipahan taas ajatukset. Tottakai rakastan poikaamme, enkä ikinä vaihtaisi häntä tai tämän hetkistä elämääni mihinkään. Oikeasti ajattelen, ettei tämä vauva-arki ole edes oikeasti ollut mitenkään rankkaa kohdallamme. Jyräys on todella kiltti ja rauhallinen lapsi, joka nukkuu ja syö hyvin. Onneksi baby blues on kohdallani jo helpottanut ja olen taas pääsääntöisesti oma iloinen ja pirteä itseni. Hyvä niin, sillä ei tuollaista typerää alakuloa kyllä jaksa millään. Se tuntuu niin vieraalle.

Tänään meillä olikin Jyräyksen kanssa jännä päivä, eka neuvolakäynti. Tuntui kivalta, kun Jyräys sai kehuja, miten topakka pieni mies hän on jo. Hän kannattelee päätään ja tarinoi jatkuvasti. Hän ei turhia itkeskele, vaan on rauhallinen seuramies, ihan kuin isänsä. Sanoinkin hoitajalle, että on luojan lykky, että meidän poika on tuollainen. Meillä kun Timon kanssa ei ollut mitään kokemusta vauvoista ennen omaa pientä isäntäämme. Tuntui myös hyvältä saada kehuja miten poika oli kasvanut ja miten tyytyväiselle hän vaikutti. Eli jotain ollaan osattu tehdä oikein, hyvä Team Emmi&Timo!!

Jos mieli kokee myllerrystä synnytyksen jälkeen, niin niin kokee kehokin. Ajattelinkin, että kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.

Tsemppiä, lempeyttä ja ymmärrystä meille kaikille äideille!

Emmi <3