Ajattelin kirjoittaa palautumisesta, mutta kirjoitan siitä myöhemmin. Sillä kuuntelin tätini suosituksesta Ismo Leikolan kirjan Suo, kuokka ja Hollywood ja inspiroiduin siitä paljon. Olen ollut jo pitkään kiinnostunut Amerikasta ja toivon pääseväni joskus matkustamaan sinne. Tätini vinkkasi Ismon kirjan antavan vähän kuvaa, minkälaista siellä on. Kyllä kirjasta sai kuvan siitäkin, mutta päällimmäisenä minulle heräsi valtava ihailu Ismoa ja hänen työtään kohtaan. Tapa, jolla hän pukee ajatuksiaan sanoiksi on todella ilmiömäinen. Hän kertoo kirjassaan Amerikan lisäksi myös näkemyksistään suomalaisuudesta, sen hyvistä ja myös vähän erikoisimmistakin piirteistä. Kirjaa kuunnellessaan sai niin nauraa, kuin itkeäkin.

Ismo mm. kertoi kirjassaan, että hän oli päivitellyt amerikkalaisille ystävilleen suomalaisten käytännöstä tiedottaa julkisesti mitä kukakin tienaa. Amerikkalaiset olivat tästä ymmällään ja pitivät sitä loukkaavana.  Se mitä sillä haetaan, on minullekin kieltämättä vähän pimennossa? Niin kuin Ismokin kirjoitti, en itsekään keksi mitään mukavaa tunnetta, mitä niiden lukeminen herättäisi.  Vaatimattomuus on mielestäni suomalaisissa yksi hienoimmista piirteistä, mutta kateus on se kammottavin. Se, että jos joku menestyy, ajatellaan, että se on itseltä pois. Kirjassa Ismo kertoi ajatuksiaan kateudesta ja siitä miksi se on niin tyypillistä varsinkin Suomessa. Olen Ismon kanssa samoilla linjoilla myös siitä, etten myöskään ymmärrä monen tarvetta lytätä toisia onnistumisissa. Sanotaan onnitteluiden sijaan, että varo vaan ettei nouse hattuun. Sillä lailla.

Tänään kuunnellessani kirjaa liikutuin Ismon kertoessa uransa yhdestä kohokohdasta, vierailustaan James Cordenin Late Night Showssa. Katsoin myöhemmin YouTubesta videopätkän kyseisestä keikasta. Ihmettelin, miten minua liikutti se video. Nauramisen sijasta itkin, vaikka sehän oli oikeasti tosi hauska pätkä.  Sama asia käy jos katson esimerkiksi Master Cheffia ja joku onnistuu siinä. En mahda mitään, itku tulee. Yritin tänään kaivella syvemmältä tätä tunnetta, mikä minua niin tuollaisissa aina liikuttaa. Jotenkin vaan ylpeys ja onni jonkun toisen onnistumisesta ja ihailu häntä kohtaan menee vaan niin ihon alle. Ajattelen, että jos joku on oikeasti noin hyvä, hän ansaitsee sen kaiken hyvän mitä hän siitä saa. En missään nimessä menisi sanomaan, että varohan vaan ettet nyt ylpisty. Ei tulisi mieleenkään. Sama homma on jos joku oppilaani onnistuu isosti ratsastustunnilla tai kisoissa. On hyvin hankala pitää tunteet kurissa. Mietinkin, miksi sitä aina tarvitsee niin hävetä, jos itkettää. Sekin on varmasti oikein suomalainen juurtunut tapa meissä. Ei saa missään nimessä näyttää tunteita. Vaikka juuri tunteiden näyttäminen tekee meistä ihmisiä ja nimenomaan mielenkiintoisia sellaisia.

Minun on ollut aina hyvin vaikea ymmärtää mustavalkoista ajattelua, kaikki tehdään aina samalla tavalla ja mikään ei saa muuttua. Ei asiat eikä mielipiteet niistä. Valitaan ns. kaikessa valkoista, mustaa tai harmaata vaikka voisi valita kaikki värit yhtä aikaa ja ottaa mukaan myös jotain räväkämpääkin väriä, vaikkapa pinkkiä. Pelätään erottua joukosta, halutaan olla näkymättömiä. Mutta sitten kuitenkin inspiroidutaan juuri niistä ihmisistä, jotka nimenomaan erottuvat joukosta. Ihaillaan heitä, mutta ajatellaan että en minä itse tuohon pysty. Että tuon on oltava joku super ihminen. Olisi hankala elää elämää, jossa täytyisi koko ajan miettiä mitä muut ajattelevat. Aika menisi miettiessä tekeekö ja sanooko kaiken oikein, ettei kukaan vaan ajattele mitään pahaa. Onko oikeanlainen, että kelpaa kaikille. Sellainen elämä olisi todella kuluttavaa. Itse ajattelen, että kun itse kelpaan itselleni, se riittää. Ja jos se ei riitä sitten jollekin, niin pitäköön tunkkinsa. Minusta parasta on, kun on jokaista väriä yhtä aikaa ja mielellään mahdollisimman räväköitä sävyjä. Enkä pelkää näyttää sitä.

Joskus minua tympii ihmisten jäykkyys. Niin minä, kuin monet minun tuttunikin ollaan ”hymistelijöitä” eli vaikka kadulla kun kohdataan ihminen, niin hymyillään. Usein kuitenkaan varsinkaan täällä Suomessa hymyilyyn ei vastata. Käännetään vaan äkkiä katse pois ja liuetaan paikalta. Mutta miten kivalta se sitten tuntuukin, kun joku hymyilee takaisin. Pieni, mutta niin voimakas ele. Suomalaisuudessa on tietysti myös paljon hyvää ja kansalaisuuttani en ikinä vaihtaisi.Olen aina ollut todella ylpeä siitä, että olen juuri suomalainen. Mutta olen myös monesti miettinyt, etten aina sovi niihin perusasetuksiin, mitä suomalaisuus tuo tullessaan. Ismon kirjassa on myös kohta, jossa hän kertoo ylpeydestään suomalaisia ja suomalaisuutta kohtaan. Se kohta kirjassa kosketti myös minua syvästi. Joten jos olet kirjavinkkiä vailla, niin varmasti ajatuksia herättävä kirja on tuo Ismon teos. Lukusuositus siis sille. Minusta tuntui, että tarvitsi jotenkin purkaa fiiliksiä ja ajatuksia. Kiitos, jos jaksoit lukea. Kiitos, kun sain kertoa. Hymyillään, kun tavataan!

Emmi <3