Lumet sulivat vihdoin ja vitsit että on kivaa, kun pääsee kunnolla maastoilemaan. Samoin kelit alkavat lämmetä niin, että myös tälläisen astmaatikonkin on helpompi käydä juoksutreeneillä ulkona. Usein aloitankin juoksemisen vasta kesällä, kun happi kiertää vähän helpommin kuin pakkasilla. Kisahepallani Almalla on tämä viikko palauttelua, joka tarkoittaa kävelyä metsäpoluilla sekä mäkitreeniä. Onkin onni, että tallimme sijaitsee korkealla mäellä, joten mäkien löytäminen ei ole haaste. Toki tuulisilla säillä sitä välillä kyllä toivoo, että asuisimme vähän matalammalla.. 😊

Ratsastusurheilu kehittyy ja niin kehittyvät myös ratsastuspohjat. On alettu ajatella enemmän hevosten jalkojen terveyttä sekä pyritty löytämään optimaalisia olosuhteita suorituksien tekemiseen. Mielestäni tämä on vain hyvä, mutta kolikolla on useasti myös kääntöpuolensa. On nimittäin niinkin, että normaali hiekkapohja ei sovikaan enää kaikille, vaan halutaan mennä ainoastaan esimerkiksi hyvillä kuitupohjilla optimaalisen jouston säilyttämiseksi. Minusta tämä on täysin ymmärrettävää, kun puhutaan esimerkiksi isojen esteratojen hyppäämisestä, jolloin hevosen jalkoihin tuleva rasite on suuri. Mutta joskus mietityttää, kuinka tavan hiekkapohjalla ei välttämättä pystytä hyppäämään enää edes 70-90cm korkeuksissa.

Ennen ratsastettiin kentällä, pelloilla ja nurmipohjilla. Maneesit olivat harvinaisuus. Pohjia huollettiin hyvin, mutta esimerkiksi kuitua ei vielä käytetty. Esteet olivat huomattavasti massiivisempia kuin nykyään. Entisen ja nykyisen ajan vertailu on useasti tyhmää ja turhaa. Mutta ehkä tässä asiassa mielestäni voisi muistaa myös ajan ennen maneeseja ja kuitupohjia. Joskus nimittäin tuntuu, että pohjistakin on tehty melkoinen juttu jo ihan harrastelijatasollakin.  MM-esteillä nähtiin vasta hyppäämässä kengättömiä hevosia. Ravimaailmassahan tätä on käytetty jo pitkään. Ravihevoset pystyvät menemään siis myös kengättä ihan tavallisella hiekkaradalla.

Itse olen jo jonkun aikaa kilpaillut Alma-tammalla, joka on 180cm korkea ja painaa 700kg. Se on iso ja vähän hidas, mutta hyppää aina rehellisesti ja suurella sydämellä esteen kuin esteen. Ollaan kisattu paikoissa,  joissa verryttelykenttä pehmenee kaarteissa niin, että Alman kanssa on vähän haastava päästä kaarteesta sisään esteelle. Sitten on taas paikkoja, joissa ei kuulu ääntäkään kun hyppää, ja tuntuu kuin ratsastaisi jonkun joustinpatjan päällä. Joskus saattaa sataa kunnolla ennen starttia tai startata heti kentän kastelun jälkeen, jolloin pohja voi olla vielä vähän lälli. Alma on painava ja isolaukkainen, jolloin pohjien muutokset tuntuvat aika selkeästi. En kuitenkaan koskaan ole ajatellut, että pohja olisi jonkinlainen este suoritukselleni. Kun hyppää 120cm rataa, ei pohjan tarvitse olla mitenkään normaali hiekkapohjasta poikkeava. Mielestäni tehtäväni onkin huolehtia, että olen treenannut sitä kaikenlaisissa olosuhteissa, jolloin erilainen pohja ei tuota meille hankaluuksia. Tottakai kun esteet nousevat, täytyy pohjankin olla sitten vähän toisenlainen. Mutta tällä tasolla millä me kilpailemme, pystyy varmasti menemään ihan tavan hiekkapohjilla. Tai ainakin me olemme pystyneet jo useamman vuoden ajan. 

Jotta pohjat eivät tuottaisi vaikeuksia, olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää treenata hevosta kaikenlaisilla pohjilla. Me käymme metsässä kiipeilemässä sekä asfaltilla kävelemässä. Talvella mennään milloin pehmeällä lumella, milloin vähän rauhallisemmin kovemmalla pohjalla. Jos sataa vettä ja kenttä on vähän lälli, menemme siinä silti. Kun on tottunut kaikenlaisiin pohjiin, ei kisoissakaan tule ongelmaksi hypätä muuttuvissa olosuhteissa. Hevosen lihaksiston ja luuston kannalta olisikin tärkeää ratsastaa vähän erilaisilla alustoilla. Samoin kun meidän ihmistenkin. Vastus on ihan eri silloin, kun juokset metsässä poluilla, kuin suoralla kovalla hiekkatiellä tai asfaltilla. Kehittääkseen hevostaan monipuolisesti on liikunnankin oltava silloin sellaista.

Muistan, kun meille tuli heppa, joka ei ollut juuri mennyt kuin maneesissa. Se oli ihan kauhuissaan, kun se laitettiin keskelle metsää kävelemään. Kymmenen minuutin kävelytuokion jälkeen se oli ihan litimärkä hiestä. Samaisella hevosella oli tulessaan selän kanssa ongelmia. Nyt kun kyseinen hevonen on ollut meillä jo pidempään, on sen selkäongelmatkin vähentyneet.  Suurin syy siihen on varmasti monipuolisen liikunnan lisäksi nämä meidän mäkisessä maastossa olevat tarhat. Monipuolisen liikunnan avulla saadaan pidettyä myös hepan mieli ja psyyke kunnossa. Esimerkiksi maastoilu on ihan parasta pään nollausta niin hepalle, kuin ratsastajalle.  Jos ei maastoon uskalla lähteä, niin voisiko treenin tehdä vaikka tallin pihassa? Iskee puomeja sinne tänne tai pujotteluja tai tekee vaikka pohkeenväistöjä ja pysäytyksiä käynnissä. Varmasti on hepastakin mukavaa ja erilaista vaihtelua perustekemiseen sekä hyvää erilaista ärsykettä niin luustolle, kuin lihaksistollekin.

On tärkeää, että ratsastusurheilu kehittyy. Esimerkiksi meillä täällä Suomessa on olemassa ihan ensiluokkaisia kisapohjia, missä voidaan hypätä kovallakin tasolla. Mutta olisi ehkä hyvä kuitenkin muistaa, milloin on realistista tarvita mitäkin pohjaa. Inhottavinta on, jos kisaamisesta ja ratsastamisesta tulee haastavaa ja liian kallista esimerkiksi sen takia, ettei pystytä menemään enää tavan hiekkapohjilla. Entäs jos ajattelisikin erilaisilla pohjilla treenaamisen olevan vain eduksi silloin,  kun kisan olosuhteet muuttuvat? Totuushan kun on kuitenkin se, että hevonen tarvitsee paljon erilaista ja eri pohjilla tapahtuvaa liikuntaa, jotta sen luusto ja lihaksisto pysyvät optimaalisessa kunnossa. Samoin kuin sen mieli.

Mukavia erilaisia treenihetkiä toivottaen,

Emmi <3