Meillä oli viikonloppuna koulukurssi. Oli mukava havaita kuinka jo kolmannella tunnila saatiin paljon muutosta aikaan. Istuimme vielä lauantaina kurssin päätteeksi porukalla meillä iltaa ja vitsit että meillä oli hauskaa. Syötiin, tanssittiin ja parannettiin maailmaa. Käytiin myös porukalla keikalla illan päätteeksi. Juttelin heidän kanssaan minua jo pitkään mietityttäneestä asiasta eli siitä, kuinka minun on vaikea osata olla tekemättä mitään. Pohdin osaanko lainkaan pysähtyä olemaan läsnä elämässä.  Että osaanko ylipäätään nauttia elämästä? Kysyttäessä mistä minä nautin, niin varmasti eniten itseni haastamisesta ja äärirajoille viemisestä asiassa kuin asiassa. Kun olen antanut absoluuttisesti kaikkeni, olen tyytyväinen. Niin, ei varmasti kovin tervettä. Vai onko? Mikä sitten on normaalia?

Haahuilua, sanoi meillä iltaa istunut ystäväni. Opettele haahuilemaan. Kysyessäni mitä se tarkoittaa ystäväni kertoivat haahuilun voivan olla esimerkiksi Netflixin katsomista, kahvin juomista kaikessa rauhassa, sängyssä peiton alla laiskottelua, löhöilyä sohvalla. Ei suunnitelmia, ei aikataulua, ei kiirettä. Monesta tuo kuulostaa varmasti melko täydelliselle päivälle, mutta minua ajatuskin tuosta alkaa ahdistaa. Olisin päivän ja yrittäisin vaan olla. Istua tai makoilla. Ei, ei onnistu.

Mietin, olisiko ystäväni kuvaileman haahuilun opettelu tärkeää ja miksi ylipäätään ajattelen, että minun pitäisi se osata. Entäs jos vaan hyväksyisin sen faktan, että olen erilainen, enkä pidä haahuilusta. Nautin tekemisestä ja itseni haastamisesta. Voisiko se olla minun haahuiluani? Miksi sitten koen tarvetta osata haahuilla? Koen usein, että elämä menee liian nopeasti. Odotan koko ajan seuraavaa tapahtumaa tai tekemistä, elän aina odottaen jotain. Koen, etten osaa elää hetkessä riittävästi ja minulta jää puolet niistä kaikista pienistä elämän ihanista ja arkisista asioista huomaamatta.

Entäs jos minun kaltaiseni ihminen osaakin elää hetkessä ja nauttia nimenomaan tekemällä jotain. Tanssia, ratsastaa, juosta tai urheilla. Silloin pystyn keskittymään täysin siihen mitä teen, en mieti muuta. Entäs jos olenkin vaan sellainen ihminen, joka tarvitsee tekemistä osatakseen elää hetkessä ja nauttia siitä. Jospa minun pitäisi vaan hyväksyä se, eikä yrittää muuttua toisten kaltaisiksi. Onko minun haahuiluani jokin tekeminen? Mutta pitäisikö minun oppia myös tuota toisenlaista haahuilua? Mene ja tiedä.

Mietin, miten ihanaa olikaan istua iltaa lauantaina. Tanssiessani keikalla ystävieni ja uusien tuttavieni ympäröimänä voin varmasti sanoa, että elin hetkessä ja nautin.  Oli mukava tutustua ja löytää uusia ystäviä. Oli mukavaa vaihtaa ajatuksia ja kuulla eri näkemyksiä ja kokemuksia.  Opin jokaiselta tapaamaltani ihmiseltä aina jotain uutta. Ihmiset ovat mielenkiintoisia ja kaikki me olemme niin erilaisia. Erilaisuus on maailman rikkaus ja sitä ylläpitävä voima. Ja vitsit miten toisten hyvä mieli tarttuu.

Mietinkin, oliko lauantainen ystävien kanssa oleminen minun yksi tapani haahuilla? Jos haahuilun tarkoituksena on nauttia elämästä ja olla läsnä hetkessä niin sitä minä juuri silloin teinkin. Postauksen kuva on otettu juhannuksena, jolloin myös saatoinkin sitten haahuilla perheeni ja ystävieni kanssa. Silloinkin olin läsnä ja koin eläväni hetkessä. Joten ehkä minulle yksi tapa haahuilla onkin ihmiset. 

Joten kiitos ihmiset ympärilläni. Ihan kaikki, niin uudet tuttavat kuin te jotka olette olleet jo pitkään elämässäni mukana. Te annatte minulle rauhaa ja läsnäoloa. Nautitaan yhdessä. Ja haahuillaan.

Tämä postaus on hyvä päättää Tommy Tabermanin oivaltavaan ja niin ihanaan runoon.

”Pieni laulu ihmisestä. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle, ollakseen itse ihminen. Lämpimin peitto on toisen iho, toisen ilo on parasta ruokaa. Emme ole tähtiä, taivaan lintuja, olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa. Ihminen tarvitsee ihmistä. Ihminen ilman ihmistä on vähemmän ihminen ihmisille, vähemmän kuin ihminen voi olla. Ihminen tarvitsee ihmistä.”

Emmi <3