”Hei Emmi, jäikö sulla vielä toinen vauva tuonne mahaan? Joo kyllä sillä jäi, siellä taitaa olla joku Petri.” Niin tuumasi veljeni 6-vuotiaat vauhtihirmut kaksospojat Jare ja Jiri. No, ei jäänyt Petri mahaan, mutta jotain siellä on pakosti oltava. Maha ei nimittäin hävinnyt synnytyksen jälkeen mihinkään. Vai pitikös sen sitten heti hävitäkään? No niin minä ainakin luulin.

Kuukausi synnytyksestä. Painoni on tällä hetkellä 69kg. Raskausaikana painoin 81kg. Lähtöpaino 60kg. Kiloja karissut siis 12kg, jäljellä 9kg. Mutta missä tuo 9kg sitten on? No, niin kuin Jare ja Jiri sanoi, mahassahan se.  Näyttää, kun olisin edelleen raskaana. Vatsaani on jäänyt sellainen pieni kumpu, vaikka muualta turvotus ja nesteet ovatkin jo aika lailla hävinneet. Minähän ajattelin loppuraskaudesta, että kohta pääsen Timon paidoista eroon. Tilasin roppakaupalla ihania kesävaatteita. Napapaitojakin. Kyllä, luit oikein, napapaitoja.  Mutta totuus olikin, että nyt niitä Timon megapaitoja vasta tarvitsenkin. Mitä hittoa, miten tää vatsa ei hävinnytkään?

Moni sanoo, että ole armollinen itsellesi. Kehosi on tehnyt mielettömän työn. Ja näinhän se onkin. Tottakai olen kiitollinen mitä kehoni on antanut minulle, terveen ja niin mahdottoman rakkaan pienen pojan. Mutta silti on hankala hyväksyä sitä, ettei olekaan enää kuin ennen. Olen ollut aina hyvin hoikka, nuorempana ehkä vähän liiankin. Urheiltuani olen saanut lihasta luiden ympärille. Mutta koskaan minulla ei ole ollut minkäänlaista mahaa. Odotankin kuin kuuta nousevaa, että vatsani häviäisi. Olen lenkkeillyt ja yrittänyt juoda paljon. Olen ratsastanutkin, mutta vielä melko varovasti. Syön terveellisesti. Mutta lähtiessäni kaupungille joudun sovittamaan sataa eri vaatetta, etten näyttäisi, että olen edelleen raskaana.

Kirjoitin aiemmin jo blogissani, kuinka mielestäni pitäisi olla enemmän tietoa siitä, mitä kaikkea nainen käy läpi synnytyksen jälkeen. Pitäisi kertoa avoimesti siitä, mikä tunnemyrsky on vastassa. Siitä kuinka kipeä kroppa voikaan olla ja kuinka hankalaa esimerkiksi vauvan hoitaminen ensimmäisinä hetkinä synnytyksen jälkeen voi olla. Vauvasta ja sen hoidosta niin raskausaikana kuin sen jälkeen kerrotaan paljon, mutta äiti jää varjoon.

Tottakai jokainen osaa odottaa, että kroppa muuttuu raskausajan jälkeen. Minä olin odottanut osittain pahempiakin muutoksia. Minua ei esimerkiksi häiritse pienet raskausarpeni. Synnytys sujui muutenkin osaltani hyvin, en saanut pahoja repeämiä. Mutta jotenkin minulla oli täysin epärealistinen kuva, kuinka nopeasti painoni putoaisi. Kuvittelin, että kun lähden synnäriltä, voin käyttää vanhoja vaatteitani. Kuitenkin kävi niin, että sieltä lähtiessäni maha oli kutakuinkin tallella ja jalat ja kädet edelleen yhtä turvoksissa kuin loppuraskaudesta. Nyt kun synnytyksestä on kulunut kuukausi, on turvotus hävinnyt ja vatsakin onneksi jo vähän pienentynyt. Mutta edelleen, ihan niin kuin Jiri sanoi, Petri mahtuisi vieläkin mahaani.

Pohdin, mistä olen saanut ylipäätään sellaisen kuvan, että kun vauva syntyy, paino putoaa saman tien ja raskausmaha häivää. No, varmasti jokainen meistä on nähnyt yhden jos useammankin hehkuvan postauksen jostain julkkiksesta, joka mahtui melkein heti synnytettyään vanhoihin pillifarkkuihin. Mutta kukapa meistä on nähnyt sellaisen kuvan, missä synnyttänyt äiti on sairaalavaatteissa tukka pystyssä edelleen yhtä mahakkaana? Ei kovinkaan moni. Väitänkin, että on suorastaan tabu, kuka pääsee nopeiten raskausajan jälkeen entisiin mittoihinsa. Mutta eihän se ole ollenkaan realistista tosielämää. Tosielämää on se, että raskausaika jättää jälkensä kehoon ja niistä kukin palautuu, kun palautuu. Ja jotenkin luulen, että parhaiten palautuu, kun ei pidä liikaa kiirettä. Jostain luinkin, että palautuminen synnytyksestä ja raskausajasta kestää vähintään toiset yhdeksän kuukautta. Se kuulostaa jo aika paljon realistisemmalle.

Tiedän kirjoittavani arasta aiheesta. Haluan kuitenkin kertoa omasta palautumisestani synnytyksestä ja raskausajasta ja postailla aika ajoin kehoni kuulumisia. Jospa joku saa siitä vertaistukea. Sillä on turha sanoa tässä tilanteessa olevalle, että kehosi on tehnyt ison työn, että ole kiitollinen. Joo toki, mutta kyllähän se silti ärsyttää ja ihan kunnolla, ettei voi laittaa samoja ihania kesämekkoja mitä ennen piti. Eihän ne mahdu edes kiinni.  Tai että ei sulla ole edes mahaa. Ei auta.

No on tässä jotain hyvääkin. Minä kun olen aina ollut hoikka, ei minulla ole ollut oikein minkäänlaisia muotoja. Mutta nyt mä olen ihan vähän Pamela. Ainakin omasta mielestäni. Ja rintsikoiden, jotka tursottaa miten puuttuu.. hups!

Kiitos, kun sain purkaa turhautumistani, se auttaa aina. Kiitos, kun jaksatte höpötyksiäni!

Emmi <3