Rv 22, puolivälissä ollaan. Oloni on ollut onneksi hyvä. Maha on kasvanut paljon ja ihoa vähän kiristääkin.  Ei ihmekään, sillä niin nopeasti ja voimalla maha onkin kasvanut. Tiistaina kävimme rakenneultrassa ja selvisi, että odotamme pientä miniukkoa saapuvaksi huhtikuun lopulle. On se ihmeellistä, miten tarkasti he pystyvät tutkimaan mahassa olevan vauvan. Kaikki mitattiin ja tutkittiin vauvan päästä varpaisiin. Onneksi kaikki oli kunnossa. Mitään en ole ikinä toivonut niin kovasti kuin sitä, että pojallamme olisi kaikki hyvin ja hän syntyisi terveenä. Miten tuota pientä ihmeellistä ja vielä niin haurasta maha-asukkia voikaan rakastaa jo näin paljon.

Jonkun verran ihmettelyä olen saanut osakseni raskausaikanani. Yksi pöyristeli, että vieläkö teen fyysisesti raskasta työtäni? Niin, vieläkö minä teen. Kyllähän minä, mites muutenkaan? Välillä tuntuu, että raskautta pidetään esteenä tai sairautena normaalille elämälle. Ihan kuin siinä tilassa oleva ei voisi tehdä enää mitään. Muistan toki, kun hyvä ystäväni odotti kaksosia ja joutui riskiraskauden takia olemaan puolet raskausajasta vuodelevossa. Lääkäri oli sanonut, että jos ei vuodelepo onnistu kotona, niin sitten sairaalassa. Olen myös jutellut ihmisten kanssa, joilla on ollut niin pahaa raskauspahoinvointia, etteivät he ole sen takia pystyneet tekemään juuri mitään. On totta, että on olemassa vaikka mitä, mistä odottavat äidit voivat kärsiä. Koenkin olevani todella kiitollinen siitä, että olen voinut näin hyvin. Ymmärrän kyllä, että se ei ole itsestäänselvyys. Toivonkin kovasti, että pysyisin hyvävointisena raskauden loppuun asti. Toivon voivani jatkaa normaalia elämääni niin pitkään kun suinkin mahdollista.

Vaikka koen raskauteni sujuneen hyvin, en minäkään ihan kaikkea normaalia toki pysty enää tekemään. Kaipaan kovaa fyysistä rääkkiä, mutta sykkeeni ei salli enää sen tapahtuvan. Sykkeen noustessa liian suureksi hengästyn niin voimakkaasti, että minun täytyy lopettaa. Näin viisas kehoni estää vauvan sykettä nousemasta liikaa. Enkä enää pysty olemaan korkkareilla montaa tuntia. Mitkään housuni eivät sovi enää minulle, paidat kiristävät. Mutta tykkään käyttää mekkoja ja hameita ja ne sopivat vielä ihan hyvin. Ratsastanutkin olen, se ei tuota minkäänlaista kipua tai tunnu pahalle. Ainut vaan, etten pysty tekemään sitäkään ihan niin kovalla sykkeellä kuin ennen. Fysiikkani ei ole enää ihan samanlainen, mutta olen hyväksynyt tämän. Olen elänyt ihan entiseen tapaani ja olen onnistunut siinä mielestäni ihan hyvin. Onneni on fyysinen työni, jonka 30 000 askelta päivässä pitävät minut ok kunnossa, vaikka muuten en olekaan nyt enää pystynyt treenaamaan.

Poika potkii jo melko jytäkästi ja heiluu mahassa. Kirjoitin jo aiemminkin siitä, kuinka minulla on nälkä koko ajan ja se ei ole hävinnyt mihinkään. Timo on ollut paras mahdollinen puoliso ja koen, että raskaus ja pieni poikamme on yhdistänyt joukkuettamme entisestään. Myös ystävät ja tallilaiset ovat olleet ihania auttaessaan minua aina millon missäkin. Painavat vesikanisterit olen nyt jättänyt toisten huoleksi, samoin kun painavimmat rehusäkit. Jotenkin uskon, että oli tarkoitettu, että minä tulin juuri nyt raskaaksi. Minulla on ollut lähes sama asiakaskunta pitkään ja tallin porukka on kuin toinen perhe minulle. Osan kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä yritykseni perustamisesta lähtien. Minusta tuntuu, etten ole yksin, vaan saan tukea ja ymmärrystä heiltä. Se huojentaa minua ja tekee raskaudesta ja tulevasta äitiydestä vähemmän pelottavaa. Vaikka kyllä se silti aika pelottavaa on, varsinkin se äitiys.

Sehän on selvää, etten ole koskaan ollut mikään äitihahmo. En ole unelmoinut olevani ison perheen äiti tai hoivaaja. Olen enemmänkin utelias, seikkailuja ja kokemuksia janoava levoton sielu. Kuitenkin ajattelen, että äitiyttä voi olla monenlaista ja uskon, että jokainen on paras äiti omalle lapselleen. Tunnen jo nyt pienen pikku-ukkoni opettaneen minulle kärsivällisyyttä ja lempeyttä itseäni ja muita kohtaan. Mielestäni onkin hyvä tarkastella omia uskomuksia äitiyttämme kohtaan ja ehkäpä avartaakin omaa näkemystään. Ajattelen, että kaikki ympärillämme olevat erilaiset ihmiset, erilaisine piirteineen, ovat mitä mahtavampia tukipilareita ja opettajia niin minulle kuin pojallemmekin.

Yrittäjänä en voi pitää äitiyslomaa samalla tavalla, kuin vaikka normaali työntekijä. Tai voin, mutta taloudellisesti se ei olisi millään muotoa kannattavaa. Tämä on asia, jonka olen hyväksynyt ja ymmärtänyt alusta alkaen. Onnekseni puolisollani on mahdollista jäädä isyysvapaalle ja meillä on valtava tukiverkosto ympärillämme. Olen onnekas talliyhteisöstä, joka kannattelee ja auttaa meitä tässä uudessa elämäntilanteessamme. Uskon, että asiat aina järjestyvät, koska niinhän ne aina tekevät. Tavalla tai toisella. On vain uskallettava pyytää apua sitä tarvittaessa. Jungle Juice Barin perustaja Noora Fagerström kertoo kirjassaan, että hänen erikoisosaamisensa on avun pyytäminen ja hän uskookin tämän olevan suuri syy hänen menestykselleen. Apua ei tulisi hävetä pyytää, vaan se pitäisi osata ottaa yhtenä voimavarana. Yritän muistaa tämän.

Yksi superhyvä ja mainitsemisen arvoinen juttu on kyllä myös se, etten palele enää niin herkästi. Olen pystynyt pitämään nyt kovillakin pakkasilla tunteja melko hyvin. Onnekseni tämä mahassa oleva lämpöpatteri taitaa pitää siitä huolen. Tsemppiä muille odottajille ja jaksamista arkeen! On meillä kyllä ihan mieletön keho, joka pystyy kyllä uskomattomiin asioihin! Se, jos jokin, ansaitsee meiltä rakkautta ja arvostusta.

Emmi <3