Raskausaika. Yhdeksän kuukautta, 40 viikkoa, 280 vuorokautta. Väsymystä, selittämättömiä itkukohtauksia, kiukkua, ähkimistä, voivottelua, omaan napaan tuijottamista, turvotusta, kömpelyyttä, hitautta, äkkinäisiä mielenmuutoksia ja tunteiden vuoristorataa. Ihmettelyä, pelkoa, jännitystä, kauhua, iloa, avuttomuutta, empatiaa, ymmärtämistä, ymmärtämistä, ymmärtämistä ja ymmärtämistä.

Mitähän on olla raskaana olevan puoliso? Tässä kertomus meidän matkastamme. Kiitos rakas, kun olet jaksanut minua.

Se kauhun hetki, kun tajuntaan isketään fakta, että elämä tulee muuttumaan lopullisesti. Kahvihuoneessa työkavereiden kesken läpän heittäminen muuttuu kylmään hikeen ja hapenpuutteeseen. Aijaa, vai että raskaana. Mitäs nyt? Loppu työpäivä meneekin kalpeana kuin lakana miettien, että nytkö se elämä loppuu. Kotiin päästyä vastassa on toinen vähintään yhtä kalpea ja järkyttynyt puoliso, joka ei ainakaan tuo lisää varmuuden tunnetta. Miten hitossa tästä selvitään? Emmehän me ole mitään lapsi-ihmisiä kumpikaan?

Aikaa kuluu ja uutiseen alkaa pikkuhiljaa tottua. Pakkohan se on, sillä se on menoa nyt, tästä ei voi enää perääntyä. Ensimmäinen ultra tuntuu melko jännittävältä. Sinne pitää lähteä kesken työpäivän. Sairaalassakin on vastassa niin monta huonetta, että sinnekin eksyy ja sitten myöhästyy. Puolisokaan ei vastaa puhelimeen, on varmaan jo huoneessa. Ehkä se puhui jotain numerosta 21? Voisi päätellä sen olevan vastaanottohuoneen numero. Onneksi koputus osuu oikeaan oveen ja siellä onkin vastassa lääkäri ja mahakas puoliso silmät pyöreänä. Ensimmäiseksi varmistan, ettei vaan ole kaksosia? Helpotuksen tunne on huomattava, kun selviää, että mahassa on vain yksi ja sekin näyttäisi olevan terveen näköinen otus.

Seuraava ultra onkin sitten vielä vähän jännittävämpi, sillä siinä selviää, tuleeko poika vai tyttö. Salaa toiveissa on poika, sillä tytön kanssa elämä tuntuisi paljon vaikeammalle. Miten niiltä voi pyllyäkään pestä, kun ei meinaa pystyä siihen pojankaan kanssa? On kuin lottovoitto, kun lääkäri kertoo pallien näkyvän. Poika sieltä tulee. Metsästys- ja pelikaveri. On niin hieno fiilis, että lähtiessä täytyy tuulettaa ihan ääneen pitkin sairaalan käytäviä.

Ihmettä herättää puolison maha, joka vain kasvaa ja kasvaa. Ensin raskaus näkyy pienenä turvotuksena, mutta sen jälkeen maha alkaa kasvaa jo luonnottomalla tavalla. Se on kuin irtonainen jalkapallo, joka ei kuulu tuohon vartaloon ollenkaan. Tapahtuu muutakin melko epänormaalia. Puoliso syö kuin aikamiehet ja toivoo vähän väliä grillimättöä tai rasvaista liharuokaa. Mutta sehän sopii. Hyvästi pupunruoat!

Onneksi ystävät ovat osanneet jo etukäteen varoitella kaikenlaisista ihmeellisistä mielenmuutoksista. Välillä itketään ja välillä nauretaan. Paras taktiikka on, että toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Paitsi välillä pitää yrittää oikeasti kuunnella ja olla tukena. Ihan mukavalle tuntuu sekin, ettei tarvitse enää kävellä tai toimia niin nopeasti missään tilanteessa. Puoliso on ihmeellisen rauhallinen ja suorastaan hidas.  Yöllä kuuluu kyllä melkoista ähinää ja puhinaa vierestä, mutta onni on hyvät unenlahjat, joten sekään ei häiritse.

Joskus harmittaa, kun ei voi enää puolison kanssa valvoa myöhään ja heilua lasit kädessä huppelissa karaokea laulaen. Säälittää lähteä omiinkaan menoihin, kun tietää että toinen ei pääse, vaikka haluaisikin. Mutta aika aikansa kutakin. Melko paljon kaikenlaista on pitänyt myös hankkia. Ihmetyttää kuinka monimutkaisia kaikki erilaiset härpäkkeet voikaan olla. Onneksi puolisoa ei tunnu stressaavan tuleva arki, ei minuakaan. Kaikki menee omalla painollaan. Ja onneksi on niitä vaippoja missä on takana se suoja. Siitä perseen pesusta en kyllä tiedä miten selviän, se jännittää ehkä kaikkein eniten. Minulla kun meinaa tulla oksennus jo pelkästä ajatuksesta.

Aika on kulunut nopeasti, vaikkakin melko erikoisella tavalla. Välillä vähän huolestuttaa ja mietityttää miten tuo oikein jaksaa tuon luonnottoman pallon kanssa olla. Pakko yrittää auttaa sitä hommissa. Ostin sille sellaset kenkiin laitettavat nastatkin, mutta ne lenti samana päivänä jorpakkoon. Ei semmoisia kuulemma tarvita. Mietityttää myös, milloin sinne sairaalaan lähdetään sitten synnyttämään. Onko se tällä viikolla vai seuraavalla? Mistä sitä tietää milloin sinne sairaalaan pitää lähteä? Googlettamalla löytyy kyllä jotain, mutta pitääköhän ne paikkaansa? Ja mitäs jos siellä sairaalassa tuleekin pakokauhu? Puoliso sanoi vaan, että sinne ei kuulemma panikoitsijoita tarvita. Mutta kai mä sen kestän. Vaikka on se kyllä varmaan melkoista touhua. Voi perkeleen perkele. Kaikkeen sitä ryhtyykin.

Rakkaudella Timolle, hormonihirviösi Emmi <3