Klo 6 herätys, hepoille aamuruoat ja niiden vieminen ulos. Välissä aamupalaa katsoen jotain sarjaa. Tallitöihin, ratsastamaan. Klo 12 maissa päiväheinät. Sen jälkeen heppalistoja, siivoamista, ruoan laittamista, kurssisuunnitelmia, opiskelua, toimistotöitä, urheilua. Kissojen ja koirien hoitoa. Klo 16 pitämään ratsastustunteja. Klo 20 iltaheinät. Sen jälkeen iltapala katsellen jotain sarjaa. Nukkumaan klo 22.  Tämmöinen on minun tyypillinen päivärytmini. Reilu 30 000 askelta päivässä. Urheilukellon säädöt on laitettu vastaamaan aktiivisempien ihmisten arvoja ja se näyttää aktiivisuudeksi  158%.  Kello kertoo ylikuormittavuudesta, pyytää tekemään huoltavaa. Olen melkoinen supernainen, eikö niin? Pisteet minulle, päivä suoritettu. Seuraavaa kohti.

Tänään psykoterapeutti ja kirjailija Maaret Kallion sanat pysäyttivät minut. Vaikka teen paljon töitä joiden ajattelen edistävän arkeani ja elämääni, koen kuitenkin jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Minulla on suorastaan hätä, kun en tiedä mihin suuntaan kannattaisi edetä ja mitä tehdä seuraavaksi. Olenko oikealla polulla, jotta pääsen tavoitteisiini? Onko tavoitteet oikeita? Viekö ne minut kohti mahtavuutta? Olenko sitten parempi ja osaavampi ja siten arvokkaampi? Kenen silmissä olen arvokkaampi? Itseni vai muiden?  Täytyy mennä kovempaa, tämä nykyinen ei riitä. En saavuta mitään, en ole saavuttanut mitään. En ole mitään. Entä jos en koskaan tule olemaankaan?

Tänään ymmärsin lukiessani Maaretin kirjaa, että kompensoin juuri tuota minua lujasti kalvaavaa riittämättömyyden tunnetta keksimällä koko ajan itselleni lisää tekemistä ja suorittamista. En halua kohdata riittämättömyyden tunnetta, eikä minun tarvitsekaan, jos keksin tekemistä. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut blogissani etten kykene ymmärtämään pienuuttani.  Ajattelen, että yksi luonteeni vahvimmista ominaisuuksista on sitkeys ja periksiantamattomuus. Ajattelen olevani viimeinen joka murtuu. Olen ihmispuussa se, joka nostaa kaikki ihmiset puuhun ja tulee viimeisenä perässä. Jos kerran koen olevani niin vahva, miksi tunnen koko ajan jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta? Mitä oikeastaan pelkään? Mitä tapahtuu jos kohtaisinkin riittämättömyyden tunteen. Juuri sitähän minä pelkään.

Maaret Kallio kirjoittaa kirjassaan näin : ”Mielellämme on valtava voima, jonka vuoksi siitä huolehtiminen on hyvinvointimme kulmakivi. Kun ottaa tavoitteekseen pitää mielestään huolta, eikä käytä jatkuvasti kovaa kuria sitä kohtaan, on olennaista pysähtyä miettimään mieltä kuormittavia ja hoitavia arjen tekoja.” Kun ajattelen arkeani, ymmärrän, että täytän sen aivan täyteen kompensoidakseni jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Täytän päiväni erilaisilla työtehtävillä, eikä arjessani ole juurikaan mieltä hoitavia ja palauttavia asioita. Jos mieli on ahdistunut, ei sitä tulisi hoitaa lisäämällä ahdistusta, vaan ennemminkin pysähtyä ja kuunnella sitä. Lisätä huoltotoimia. Puolisoni on useasti minulle sanonutkin, että miksi keksit koko ajan jotain tekemistä ja että onko ne kaikki todella sellaisia, mitkä on aivan pakko tehdä heti. Kuittaan hänelle, että me ollaan vaan vähän erilaisia, että sinä vaan et ymmärrä. Vaikka todellisuudessa nimenomaan pakenen itseni ja mieleni kohtaamista tekemällä koko ajan jotain.

Koen helpotusta ymmärtäessäni edes vähän, miksi toimin kuten toimin. Miksi täytän päiväni jatkuvalla työllä, vaikka se ei olisi edes tarpeen. Toivon oppivani joku päivä hyväksymään ja ymmärtämään jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta sekä oppia keinoja elvyttämään sitä. Minua auttaa jo tämä, että kirjoitan siitä ja puen tunteita sanoiksi. Käsitän, että minun on vain rohkeasti kuljettava matka mieleni kanssa. Minua ahdistaa kuitenkin ajatella, kuinka pitkä ja kuoppainen matka on. Suorittaja minäni haluaisi suorittaa matkan maaliin asti mahdollisimman täydellisesti ja punainen minäni mahdollisimman pian. Riittämätön minäni ajattelee, että en ehkä koskaan kykene siihen ja kyseenalaistaa sen tarpeellisuuden. Mutta ymmärrän että tämä matka minun on tehtävä päästäkseni lähemmäksi itseäni. Lähemmäksi aitoa ja läsnäolevaa, onnelista itseäni.

Kehoitan lukemaan tai kuuntelemaan Maaret Kallion kirjallisuutta. Hän osaa pukea ymmärrettäviksi sanoiksi monia melko vaikeitakin asioita. Olen saanut monta oivallusta lukiessani ja kuunnellessani hänen teoksiaan. Niinhän se on, että ensin on tehtävä matka itseensä, jotta pystyy antamaan itsestään muille. Tuntuisi hienolta pystyä antamaan itsestään myös muille. Se olisi suurin lahja. Varmasti yksi tämän blogin tarkoituksistakin on sekä tehdä itsereflektiota, mutta myös tukea ja herättää ajatuksia ja ehkäpä siten auttaa muitakin.  Aidosti ja rehellisesti, sillä vain rehellisyydellä voi saavuttaa aidon kohtaamisen. Sekä kärsivällisesti ja rauhassa. Suorittamatta ja kuunnellen, kohti itsensä näköistä hyvinvoivaa elämää. Ja toivottavasti myös kohti kohtaamisia, ihmisenä ihmiselle.

Emmi <3