RV33. Helmikuu selätetty ja isoin tallityövastuu siirretty tuuraajalle. Toisaalta huojentavaa, toisaalta turhan tuntuista. Tallitöissä hankaluutta on tuonut eniten kyykkiminen. Maha ottaa kiinni ja happi ei kulje keuhkojen painuessa sen takia kasaan. Alkaa huimata ja meinaa lentää oksennus. Karsinoiden siivous ja kuivitus sujuu vanhaan malliin niin kuin myös hevosten käsittely. Kävelytahti on vähän rauhallisempi, mutta siitä ei onneksi hepat välitä.  

Uusia muutoksiakin on tullut. En kärsi oikein nukkua enää selälläni. Maha painaa selälleen ollessa ilmeisesti jotain isoa suonta, josta tuloksena on huono olo. Kyljellään nukkuminen onnistuu, mutta kyljen vaihtaminen ei olekaan enää helppo juttu. Voi vaikka kuvitella, että isketään jesarilla mahaan kiinni kova joustamaton pallo, joka estää vatsan taittamisen millään tavalla. Sitten yrittää siinä pehmeällä sängyllä makuuasennossa liikkua. Jäätävä operaatio, jota en voinut kyllä aiemmin edes kuvitella. Mutta nukun onneksi muuten yöt ihan hyvin, en heräile tai kärsi unettomuudesta. Ainakaan vielä. Ja tyynyillä saa tuettua vartaloa niin, että puoliksi selällään nukkuminen vielä onnistuu.

Toinen muutos on ollut liitoskivut, jotka pahenevat varsinkin, jos yrittää yhtään tehokkaammin kävellä tai liikkua. Niitä voisi kuvailla sellaiseksi ikäväksi jatkuvaksi jomotukseksi, johon ei auta kun lepo. Niitä on välillä enemmän ja välillä vähemmän. Beibi on alkanut antaa myös melko mojovia potkuja mahaan. Tuntuu kuin hän yrittäisi väkisin työntää nyrkkejä ja jalkoja mahasta läpi. Sekin onneksi helpottaa, kun vähän liikkuu. Sanoisin kuitenkin, että fyysinen vointini on ollut pääsääntöisesti hyvä. Kävelen edelleen töissä reilut 25 000 askelta päivässä ja pystyn toiminaan suht normaalisti. Ei ole pahoinvointia tai sellaisia kipuja, minkä kanssa ei pystyisi elämään.

Vaikeimpana muutoksena olen kokenut henkisen muutoksen. Jos on ollut aktiiviliikkuja, joka elää ja hengittää kaikella toiminnalla ja tekemisellä, on hyvin vaikeaa olla tekemättä oikein mitään. Yksi päivä halusinkin uhmata todellisuutta ja kävelin vauhdilla mäkeä ylös. Vaikka jalat tekivät kaiken entiseen malliin, ei keho sallinut sykkeen nousta. Tuloksena oli niin älytön hengästyminen, että ei auttanut, kun istua melko heti alas tasaamaan hengitystä ja rauhoittamaan kehoa. Ei tullut mäkitreenistä mitään, ei pysty enää. Tämänhetkinen ainut tapa liikkua on lyllertää hitaasti paikasta toiseen. Ja se alkaa kyllästyttää.

Jos minulle jää normaalisti vapaa-aikaa, täytän sen liikkumisella tai ratsastamisella tai vaikkapa pihahommilla. Nyt minulla on tallitöissä apua, joten koen, että aikaa jää paljon. Olen siivonnut, pessyt pyykkiä, laitellut vauvan juttuja, raivannut kaappeja.  Ja on muuten tylsää! Olen yrittänyt miettiä mikä avuksi ja miksi koen, että aika käy niin pitkäksi. Olen ymmärtänyt tapani suorittaa kaikkea ja se näkyy varmasti tässäkin asiassa. Nautin olla tehokas ja touhuta paljon. Nautin siitä, että annan kaikkeni. Mutta nyt olisi opeteltava jollain tapaa nauttimaan myös siitä, ettei tee juuri mitään. Ei ole helppoa.

Raskaus muuttaa kehoa ja rajoittaa sitä. Voisi sanoa, että annamme kehomme hetkeksi jollekin toiselle sitä tarvitsevalle eli maha-asukkaallemme. Vaikka kuinka maha-asukkia rakastaakin, on vaikeaa luopua omasta päätösvallasta kehonsa suhteen. Olen alkanut ajatella, että varsinkin tämä loppuraskaus valmistaa varmasti jo monella tapaa tulevaan synnytykseen. Emme voi hallita kehollemme tapahtuvia muutoksia, kuten emme tulevaa synnytystäkään. Olisi osattava päästää irti kontrollista ja katsottava asiaa vähän ulkopuolisen silmin, kuitenkin luottaen omaan kehoonsa. Kyllä kehomme tämän hoitaa, sehän on luotu tähän.

Minulle on myös vahvistunut tunne siitä, miten hormonaalinen asia tämä raskaus on. Alkuraskaus oli minulle helppo, kaikki muutokset ovat tulleet kohdallani pikku hiljaa. Toisen kolmanneksen puolivälissä oli luovuttava monesta asiasta ja tuleva synnytys alkoi jännittämään. Nyt viimeisen kolmanneksen aikana olen kokenut synnytysjännityksen alkavan hälvetä ja tilalle on tullut pikemminkin valmius siihen. Koen ja ajattelen, että raskaus on kaiken kaikkiaan täysin luonnonmukainen tapahtumaketju. Raskauden tehtävä on nimenomaan kasvattaa meistä naisista äitejä ja toimia matkana äitiyteen. Kasvattaa meitä siihen mitä tulemme tarvitsemaan.  Luopumista ja ymmärtämistä, kontrollin menettämistä ja sen hyväksymistä.

Raskaus on lisännyt myös entisestään arvostustani naiseutta kohtaan. Vaikka koenkin melkoista kyllästymistä tämänhetkiseen kehooni, arvostan sitä kuitenkin samalla aivan valtavasti. Se on mahdottoman hieno kokonaisuus, joka pystyy mielettömiin asioihin. Kaikella raskausajan muutoksilla on tarkoitus, vaikka sille se ei aina välttämättä tunnukaan. Raskaaksi voimme tulla vain me naiset. Samoin kun synnyttää. Ne ovat sellaisia saavutuksia, joita ei voi kun arvostaa ja ihmetellä.

Suunnitelmanani on jatkaa tallitöitä sen mikä hyvälle tuntuu ja tehdä töitä muutenkin entiseen malliin. Minulle ei sopisi äitiysvapaalle jäänti, se ei ole kaltaiselleni teholiikkujalle lepoa, päinvastoin. Aion levätä käyttämällä työltäni vapautuvaa aikaa kaikkeen sellaiseen, mihin normaalisti en niin paljon ennättäisi. Olla vähän kuin lomalla, pystyä vapaammin tekemään kaikenlaista. Olenkin treffaillut kavereita ja kiertänyt kauppoja ja kirppiksiä. Niistä saa voimaa arkeen ja ne auttavat jaksamaan myös ne vähän tylsälle tuntuvat hetket.

Jään myös seuraamaan mielenkiinnolla kehoani ja tarkkailemaan sen muutoksia. Sen tapaa valmistautua tulevaan. Kehoni on minulle tärkeä ja olen kiitollinen sille tästä kaikesta. Tutkin ja havaitsen myös mieltäni ja sen matkaa. Koen raskauteni olleen tähän saakka kaiken kaikkiaan hieno ja tarpeellinen kokemus ja olen kiitollinen, että uskalsin ryhtyä tähän. Matkalle kohti äitiyttä.

Emmi <3