Palautuminen. Mitä se tarkoittaa? Firstbeatin nettisivuilla kirjoitetaan näin: ”Palautuminen on fysiologinen prosessi, jonka myötä yksilön fyysinen ja psyykkinen tila palautuu kuormitusta edeltäneeseen tasapainotilaan eli homeostaasiin. Päivän aikana teemme ja kohtaamme asioita, jotka nostavat vireystilaamme eli käynnistävät fysiologisen stressireaktion. Tämä ei ole lainkaan haitallista – päinvastoin. Tarvitsemme stressiä saadaksemme asioita aikaan, toimiaksemme tehokkaasti ja innostuaksemme.”Mutta mitä se palautuminen sitten oikeasti on? Mistä tietää, että on palautunut? Mille palautuminen tuntuu?
Olen nukkunut nyt muutamana yönä vähän huonosti. Meillä on kissaherra Severi, joka herättää aina klo 4, kun pitäisi päästä jo ulos tallille. Laitan Severin useasti johonkin huoneeseen odottelemaan ja jatkan unia. Ongelmana vain on, etten saa enää niin helposti unta herättyäni silloin. Olen herätessäni jo ihan virkeä ja tuntuu hurjalle yrittää enää nukkua. Tiedän kehoni ja mieleni olevan hieman ylikierroksilla. Helpoiten nukahdan uudestaan keskittymällä hengittämiseen. Keskityn, että hengitän mahdollisimman pitkään ulospäin. Ajattelen, että hengitän kuten vauvat syvään niin, että ensin vatsani nousee ja sen jälkeen hengitykseni nostaa rintakehäni. Pystyn aika hyvin keskittymään pelkästään hengitykseen, luulen kilpaurheilusta olleen siihen hyötyä. Kisasuoritusta tehdessä, kun täytyy pystyä keskittymään ainoastaan suoritukseen. Nukahdan sitten aika pian ja saan nukuttua klo 6 asti, kunnes herätyskelloni soi.
Koen kuitenkin, että palautuminen on minulle vieras käsite. En oikein tiedä palaudunko, luulisin etten ainakaan kovin täydellisesti. Kun en tee töitä, katsomme vaikkapa puolisoni kanssa jotain sarjaa televisiosta. Huomaan kuitenkin, etten pysty katsomaan televisiotakaan niin, etten käyttäisi aikaani jotenkin siinäkin hyödyksi. Syön tai juon jotain, ajoitan katselemisen sellaisiin aikoihin, kun minulla olisi esimerkiksi joku ruokatauko. Viikonloppuna minulla oli oikeasti aikaa, että olisin voinut olla hetken vain tekemättä mitään. Koen kuitenkin ahdistuvani sellaisista hetkistä suunnattomasti. Jos olemme lomareissulla, keksin joka päivälle jotain aktiviteettia. Voitte uskoa, että matkakumppaneillani menee hermot minuun. Saati puolisollani, joka monesti sanookin, että eikö voitaisi vaan olla. Mutta en minä osaa vaan olla. Enkä oikein haluakkaan. Rakastan, kun minulla on tekemistä. Rakastan haastaa itseäni. Koen suurta iloa siitä, jos saan paljon asioita aikaiseksi. Ahdistun, jos pitäisi vaan olla. Mitä se semmoinen edes tarkoittaa? En koe itseäni lainkaan väsyneeksi, miksi minun pitäisi sitten vaan olla?
Olen suorittaja. Tunnistan, että jollain tavalla suoritan elämääni. Minulla on valtavan kova kiire elää. Odotan aina jotain asiaa tai tapahtumaa, ahdistun jos minulla ei ole jotain mitä odottaa. Menen tavoitteesta toiseen ja haastan itseäni. Haluan olla parempi. Ymmärrykseni on onneksi kuitenkin vähän kehittynyt ja olen oppinut huomaamaan näitä liikasuorittajan piirteitä itsessäni. Kasvuprosessini on vielä siinä vaiheessa, että yritän myydä itselleni tapoja päästä eroon liiasta suorittamisesta. Ei suorittaminen ole paha asia, mutta liikasuorittaminen on. Yritän löytää rajaa siihen, jonkinlaista kultaista keskitietä. Olen kysynyt useasti nuoremmilta, että mikä sinusta tulee isona? Tuokin kysymys on niin typerä. Aivan, kuin olisi joku kiire kasvaa isoksi. Kiire aloittaa ura. Kiire tietää mitä tekee. Työ ja sen tekeminen kun ovat vaan niin vahvasti juurtuneet minuun. Huomaan arvottavani itseäni paljon työn kautta. Tai oikeastaan pelkästään työn kautta. Mutta entäs jos minulta vietäisiin työ pois, mitä jäisi jäljelle? Se tuntuu todella pelottavalta. Tuntuu, etten ole silloin enää mitään.
Olen ollut aina super aktiivinen ihminen. Huomaan, että minun on helpompi keskittyä, jos saan tehdä kehollani samalla jotain. Koulupäivinä huomaan piirtäväni vihkoon kukkia, tähtiä ja sydämiä tai heiluttelevani jalkojani. Tallitöitä tehdessäni tai siivotessani kuuntelen aina äänikirjaa. Luulen, että minulle ei sovi ainakaan vielä pelkkä jouten oleminen. Ajattelen, että ensin minun täytyy tutustua ”työ-Emmin” rinnalla olevaan, ihan tavalliseen Emmiin. Sovimmekin coaching luokkakaverini kanssa minulle tavoitteeksi oppia olemaan vapaalla töistä. Aloittaisin siinä, että tekisin jotain, missä en ajattelisi työtäni hevosten ja ratsastuksen parissa. Ajattelin kokeilla uutta harrastusta, katsotaan auttaisiko se minua. Kesällä työni on aamupainotteisempaa, joten pääsen illalla jonkin harrastuksen pariin. Ajattelin kokeilla nyrkkeilyä. Toinen mikä minua kiinnostaisi olisi motocross tai carting, sillä rakastan vauhtia. Että jos joku keksii minulle jonkun hyvän aikuisten alkeiskurssin, niin saa vinkata 😊 Minun olisi opittava antamaan itselleni aikaa, siis ihan itselleni Emmille, ei työminälle tai suorittajalle. Ja tutustua myös siihen Emmiin, mikä on piilossa siellä työ-Emmin takana.
Opiskelujeni ansioista olen alkanut havaita enemmän asioita niin itsessäni, kuin ihmisissä ympärilläni. Huomaan uupumusta ja ahdistusta. Suorittamista. Koen päässeeni monessa suhteen helpolla. Esimerkiksi en osaa jatkuvasti murehtia tulevaisuutta. Kuuntelen mielelläni, mutta minun ei tarvitse kantaa toistenkin murheita ominani. Minulla ei ole tarvetta hallita tulevaisuutta kaikilla keinoin. Esimerkiksi ystäväni tuossa kysyikin minulta varsoneen tammani jatkosuunnitelmista ja siitä mitä aioin seuraavaksi. En osannut vastata oikein mitään. En minä mieti vuosia eteenpäin, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Yritän elää päivän kerrallaan ja katson mitä tuleman pitää.
Meistä kukaan ei voi hallita täysin tulevaisuuttaan. Viimeistäänkin tämä koronapandemia sen meille näytti. Kuulenkin lähipiiriltäni usein, että olen turhan huoleton. Näin voi olla, mutta se on minun tapani elää. Menen fiiliksen mukaan. Haasteenani on kuitenkin oppia pysähtymään ja katsomaan ympärilleni. Arvostamaan mitä olen saavuttanut ja oppia nauttimaan siitä. Tutustua myös siihen toiseen Emmiin, mikä on kovasti sidoksissa työ-Emmin kanssa. Työni on jollain tapaa elämäntapa minulle, hevoset ja työ ovat kaiken aikaa läsnä. Juuri siksi olisikin tärkeää pystyä katsomaan tätä kaikkea myös vähän kauempaa, oppia erottamaan työ ja vapaa-aika. On opeteltava pysähtymään. Haluan nauttia elämästä ja oppia arvostamaan itseäni kokonaisena, enkä pelkästään työni kautta. Sitä kohti, pienin askelin.
Emmi <3
Tunnistan täysin samat piirteet kertomuksestasi, kuin itselläni oli vuosia, ihan kuin olisit kertonut minusta aiemmin.
Olin 31 vuotta kun sairastuin hankalasti ja olen joutunut opettelemaan pysähtymistä ja paikallaan oloa.
Minulla todettiin vasta nyt 40 v. Adhd, joka selitti paljon suorittamistani, ylivireyttäni ja paikallaanolon ahdistusta.
Nyt vuosien sairastelun jälkeen ja todella pitkän sairasloman/määräaikaisen eläkkeen jälkeen, haaveilen siitä, että minussa olisi edes 50 % siitä energiasta ja fyysisestä kunnosta, mitä minulla oli ennen sairastumista.
Mä sanoisin, että opettele välillä vähän pysähtymään. Sitä oikeasti on vaan harjoiteltava, pieniä hetkiä tekemättä mitään, keskittymällä juurikin vaan hengittämään. Alku oli todella hankala, mutta pikkuhiljaa sitä oppi. Mutta nauti myös siitä, että voit tehdä ja elää fyysisten voimien kanssa ja elää ”vailla huolen häivää”, se on yksi kaunis kiitävä hetki kun kaikki voi olla poissa. Ei se aina ole väärin olla aktiivinen ja fyysinen.
Kaikkea hyvää ja ihanaa kevättä ❤️
Kiitos kommentista ja neuvoista. Pikku hiljaa kohti parempaa <3