Rv29, kaksi raskauskolmannesta takana, yksi edessä. Vointini on ollut onneksi vielä hyvä. Olen liikkunut ja tehnyt kaikkea edelleen normaalisti. Maha on kasvanut paljon ja painoa on tullut 11kg lisää. Raskaimmat kyykistelyä vaativat tallityöt ovat alkaneet tuoda mukanaan vähän supistelua, joten olen pyrkinyt nyt helmikuusta alkaen vähän keventämään työkuormaani. Sain onneksi talliapureita jo helmikuullekin, joten saan hommia nyt hyvin kevennettyä. Kiitos kaikille avusta. Maaliskuusta alkaen minulla on tallitöiden osalta hommat hoidossa ja voin jäädä halutessani kokonaan pois niistä. Mielelläni jatkan kyllä tallitöitä ainakin jollain tavalla loppuun asti. Ne ovat mukava tapa liikkua.

Kilpaurheilu on opettanut minua valmistautumaan ja valmentautumaan kaikkeen mahdollisimman hyvin. Olenkin ajatellut tulevan synnytyksen ja vauva-arjen olevan seuraava innostava haasteeni ja olen lukenut siitä paljon kirjallisuutta ja tutkimuksia sekä kysellyt tuttavieni kokemuksia asiasta. Tuntuu varmemmalle lähteä kaikkeen, kun on valmistautunut edes jollain tasolla. Toki koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, mutta hyvästä valmistautumisesta ei varmasti ole haittaa. Olen kuunnellut paljon raskauteen, synnytykseen ja äitiyteen liittyviä äänikirjoja ja podcasteja sekä lukenut myös joitakin palstoja. Minulle tuli kuitenkin yllätyksenä, kuinka tähänkin asiaan liittyy paljon kilpailua ja vastakkainasettelua. En ollut ymmärtänyt sitä aiemmin.

Otetaanpa vaikkapa aihe imetys. Minulle jo sana imettäminen nostaa ihokarvat pystyyn. Olen kuitenkin sitä valmis kokeilemaan, koska ymmärrän sen hyödyt vastasyntyneelle vauvalle. Mutta en ollut ymmärtänyt, kuinka paljon tabuja imetykseen liittyy ja kuinka sen onnistumisesta luodaan suorastaan paineita tuleville äideille. Enkä todellakaan ollut tiennyt, että on olemassa sellainenkin asia, kun täysimetys. Luin, että joku äiti elää vapaaehtoisesti puolivuotta zombiena täysin vauvan ehdoilla, vain koska on kunnia-asia täysimettää vauvaa. Ei voi antaa koskaan korviketta tai maitoa pullosta, vaan on herättävä yölläkin kahden tunnin välein imettämään tai pumppaamaan maitoa, jotta se varmasti onnistuu. Täysimetystä suositellaan kaikille vauvoille aina puolen vuoden ikään asti. Mutta mitään ei puhuta, minkälaista imetystä suositellaan äideille? Eikö äitiä tule huomioida tässä lainkaan?

On tuhat ja sata ohjetta ja mielipidettä. Jokainen on myös mielipiteissään todella ehdoton. Moni äiti kärsii masennuksesta vauva-aikana. Toki ymmärrän myös hormonien vaikutuksen tähän, mutta ei varmaan ainakaan auta, että luodaan paineita onnistua jokaisen oppikirjan ja suosituksen mukaan. Tuntuu, että vauva-arjesta tehdään suoritus, jossa palkitaan vain ne, jotka on mennyt pilkulleen uusimpien säädösten ja ohjeiden mukaan.  

Toinen hyvin säännöstelty asia on ollut jo tämä raskaus. Pitäisi aloittaa vitamiinien syönti jo silloin kun alkaa harkita lasten hankkimista. Pitää syödä tuota ja ei saa tehdä tuota. Pitää nukkua kyljellään. Ja on muuten pitkä lista mitä ei voi syödä, ei missään nimessä. Mietin, että jos alkaa jo raskausaikana tuollainen säätö elämässä, niin minkälaista tuleva vauva-arki sitten on? Mietin myös kuinka voi olla niin ehdoton kaikessa, kun me kaikki olemme kuitenkin niin yksilöllisiä ja täysin erilaisia?  Miten yksi suositus voisi mitenkään käydä jokaiselle äidille ja vauvalle? Missä kohtaa maalaisjärjen käyttö loppuu? Olen tuntenut suurta hämmennystä tutkiessani tätä aihetta. Elämän hienoimmasta hetkestä voidaankin tehdä painajainen.

Olen kuitenkin iloinen, kun löysin yhden kivan ja positiivisen äänikirjan aiheesta. Kuuntelin Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bebe. Hän on amerikkalainen nainen, joka kasvattaa lapsiaan Ranskassa. Mietin kirjaa lukiessani, että tuommoinen ranskalainen tyyli sopisi kyllä meillekin. Siellä ei syyllistetä äitejä lainkaan, vaan ymmärretään, että äideillä on omakin elämä. Samoin kuin isälläkin. Eikä vauva-ajasta tehdä niin säännösteltyä ja ylitarkkaa mustavalkoisine ohjeineen.

Jotenkin ajattelisin, että jos yhtäkkiä muutetaan kokonaan elämä ja aletaan elää vain ja täysin vauvan ehdoilla, saatetaan tehdä elämästä vahingossa tosi vaikeaa. Voisiko enemminkin ajatella, että vauva otetaan pikemminkin mukaan omaan arkeen ja totutetaan rauhassa omiin itselle sopiviin arkirutiineihin? Ymmärrän tämän vaativan paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, eikä kaikki varmasti mene juuri niin kuin on toivonut. Asiat muuttuvat vauvan tultua pakostikin jonkin verran. Mutta jos tekee kaikesta itselleen ehdotonta ja mustavalkoista, voi nautinto vauva-arjesta olla varmasti kaukana. Voisiko vauva-arjesta tehdä myös itselleen mukavaa?

Nämä on vain minun ajatuksiani ja on totta, että kokemusta synnytyksestä, äitiydestä tai vauva-arjesta minulla ei vielä ole. Moni varmaan ajattelee, että mikä minä olen mitään sanomaan. Ymmärrän sen. Mutta sentään raskausajasta minulla on nyt jo hieman kokemusta ja voin sanoa, että olemalla ehdoton kaikessa, saisi tästäkin tehtyä itselleen melkoista kärsimystä.

Toivoisin, että varsinkin näiden asioiden parissa työskentelevät ammattilaiset osaisivat antaa tukea ja ymmärrystä äideille ja perheille. Ei mustavalkoisia ohjeita, vaan joustamista. Ehdottomuus on harvoin hyvä juttu, asioissa on aina useampi puoli. On tärkeää, että äiti ja muu perhe voivat hyvin. Eikö silloin tuleva vauvakin voi paremmin? Voisiko olla vähemmän ehdottomuutta ja lisää lempeyttä ja joustoa?

Innolla tulevaa äitiyttä odottaen ja sitä opiskellen,

Emmi <3