”Ihanaa äippälomaa, nyt vaan nautit!”  Jep. Nautin. ”Kerää nyt voimia, sillä tulet niitä tarvitsemaan!”  Jep. Ihan varmana menen makaamaan sänkyyn ja tuijottamaan kattoa keskellä päivää. Päivät tuntuvat viikoilta, tunnit kokonaiselta päivältä ja minuutit tunneilta. Olen haravoinut, siivonnut kodin, pessyt kaikki mahdolliset pyykit, katsonut netflixiä, käynyt kirppareilla, kaupassa. Jyräystä ei näy, ei kuulu. Laskettu aika on jo ollut ja mennyt. Supistelee, vatsa sekaisin ja muut merkit on olleet näkyvillä jo varmaan viikon, mutta ei. Hän antaa kyllä kumua kylkiin ja bilettää masussa sen minkä kerkeää. Mutta ne bileet ei kyllä haittaa. Pikemminkin ne tuo vain helpotusta, kun tietää, että hänellä on kaikki hyvin. Mutta minua todella ihmetyttää tämä olemisen vaikeus. Miksi on niin vaikeaa vain olla?

Normaali päivärytmini on sellainen, että herään kuudelta tekemään aamutallin. Sitten käyn syömässä aamupalan ja teen tallitöitä, paperitöitä tai/ja ratsastan päiväheinille eli klo 12 asti. Sen jälkeen teen kotona ruoan ja normaaleja arkiaskareita, kunnes aloitan klo 16 tuntien pidon. Annan tuntien jälkeen iltaheinät klo 20 ja tulen sisälle. Viikonloppuisin kaikki menee muuten samoin, mutta ei ole iltatunteja, vaan usein kisoja tai päiväkursseja. Näin olen elänyt nyt kohta kymmenen vuotta ja pidän siitä. Olen vähän kuin espanjalainen, joka tekee töitä kahdessa vuorossa ja pitää välissä siestan. Se sopii minulle.

Toisinaan pyydän apureita hevosten hoitoon, jotta pääsen vapaalle töistä. Jos olen vapaalla, suunnittelen jotain kivaa tekemistä Timon, perheen ja ystävien kanssa. Jos haluan palautua töistä, onnistuu se kohdallani parhaiten lähtemällä reissuun kotoa. Koti kun on samalla työpaikkani. Rakastan juhlia ja järjestänkin milloin minkäkinlaisia kekkereitä. Parasta on viettää aikaa yhdessä tärkeiden kanssa.  Mutta nyt kun minulla olisi aikaa tehdä kaikkea mukavaa, en saakkaan tehtyä oikein mitään. Vaikka raskaus on mennyt hyvin, en tietenkään ole fyysisesti enää samassa iskussa, kuin ennen raskautta. En pysty lähtemään reissuun, sillä voin synnyttää hetkenä minä hyvänsä. En ole pystynyt bailaamaan yhdeksään kuukauteen. Olen kyllä sitäkin yrittänyt, mutta ei ole meikäläisen juttu olla kuskin roolissa. Ei todellakaan. Väsyn nykyään hetkessä ja sitten olen kiukkuinen, kuin ampiainen. Kun on tämmöinen ylienerginen ihminen, on hankalaa levätä tai rauhoittua. Olla tekemättä mitään. Mutta miksi?

Sitä aina kehutaan, kun joku on energinen, reipas, napakka ja sitkeä. Jos minua pitäisi kehua, olisivat nuo ne sanat, jota luulen, että moni käyttäisi. Jos nuo sanat kuitenkin käännetään päinvastoin, näkee myös kolikon kääntöpuolen. Energinen -kyllä, jopa nii energinen, että vie energian muiltakin. Ihmiset tuntuvat suorastaan hengästyvän seurassani. Reipas -kyllä ja samalla ymmärtämätön, jos joku muu ei ole. Napakka -eli välillä melkoinen jyrä. Sitkeä -suuri ja voittamaton, ei pienuutta tai heikkoutta nähtävissä. Suorittaja minussa suorittaa, kilpailija kilpailee ja voittaja voittaa. Muulla ei väliä.

Huomaan ihailevani ihmisiä, jotka ovat rauhallisia ja kuuntelevat muita. Olenkin onnistunut mielestäni kehittämään jo ideologiaani siitä, että täytyy olla pienen pieni suu ja suuret korvat. Uskon opiskeluistani olleen paljon hyötyä tässä. Mutta rauhallista minusta ei taida saada. Miksi se on minulle ylipäätään sitten niin tärkeää, että osaisin olla rauhallinen?

Minusta on tulossa äiti ja olen aloittamassa yhtä maailman vaikeimmista tehtävistä. Jos jotain pelkään, niin sitä, että siirrän oman armottoman punaisen suorittajaluonteeni häneen. Ajattelen yhden elämän tärkeimmistä arvoista olevan sen, kuinka ihminen kohtaa toisen ihmisen. Tärkeä ohjenuora mielestäni on, että kohtelee muita, niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Mutta jos on kiire suorittaa ja olla voittamaton ja paras, ei välttämättä näe toisia.

Ajattelen, että olen jo ottanut monta askelta eteenpäin jo ymmärtämällä, kuinka tärkeää on havaita ja kuunnella omaa mieltään. Ymmärrän, että olen tässä vasta matkani alussa. Tiedän, että tarvitsen apua ja tukea tällä matkalla. Tarvitsen sparrausta, minut on haastettava ajattelemaan itseäni kokonaisvaltaisemmin. Kuka olen ja miten minusta tuli minä. Luulen, että se on ainut keino katkaista haitalliset toimintamallit, joita en halua siirtää vahingossa pojallemme. En koskaan halua, että hän on näin armoton itselleen. Toivon, että hän oppii kohtaamaan ja näkemään ihmisen. Olemaan läsnä ja hyväksymään hänet juuri sellaisena kuin hän on. 

Uskon myös, että poikamme on minulle yksi parhaimmista opettajista. Uskon, että hän opettaa minulle läsnäoloa ja kärsivällisyyttä. Minussa on vähän uhrautujan vikaakin, laitan usein toisten tarpeet itseni edelle, enkä ymmärrä omaa pienuuttani. Sen suhteen minun on oltava tarkkana. Uskon, että voin olla hyvä äiti vain, jos voin itse hyvin. Odotan tosi kovasti jo sitä, että saisin pienen käärön syliini ja pääsisin opettelemaan äitiyttä. Odotan myös paljon sitä, että pääsemme tekemään kaikkea perheenä yhdessä. Minä, Timo ja Jyräys. Ja kyllä mä vähän ootan sitäkin, että saisin pukea kaikkia ihania vauvanvaatteita pienelle suloiselle pojallemme.

Kiitos, kun sain kirjoittaa ja purkaa mieltäni. Kiitos kun luit.

Kohti äitiyden ihmeellistä maailmaa,

Emmi <3