Neljätoista päivää synnytyksestä. Valkuilla esterataharkat. Almalla rata ohi, loppukävelytysten aika. Eikun kyytiin. Menoa ei haitannut shortsit, crocsit ja sata paarmaa. Kiitos Iinalle, kun lainasi ratsuaan loppukäyntien ajan. Selkään nousu sujui helposti. Käynnin ratsastaminen ihan yhtä helposti. Mutta kun oli aika tulla alas, meni sormi suuhun. Suojelin vatsasssa olevaa vauvaa, joka oli kylläkin vaunuissa nukkumassa. Ihmeellinen juttu. Heti seuraavana maanantaina ratsastin taas loppukänytejä, tällä kertaa ratsuna Shakira. Kaikki taas muuten ok, mutta alastulo oli edelleen yhtä vaikea. Piti ihan pyytää, että joku pitää ratsusta kiinni, kun tulen alas. Alastulo jotenkin sattui vatsaan.

Pikkuhiljaa kasvatin ratsastusta pitkillä ohjilla kävelemisestä lähemmäksi jo alkuverkkaa muistuttavaa työskentelyä. Ensimmäisenä menin Almalla, joka on minulle tutuin ratsu. Laitoin vanhat ratsastushousut jalkaan, jotka mahtuivat hyvin. Ne ovat onneksi joustavaa kangasta ja niissä on korkea vyötärö, jolla sain pidettyä löllyvän mahani paikallaan. Sen heiluminen tuntui inhottavalta. Ratsastussaappaat eivät menneet kiinni, joten kumppareilla mentiin. Yllätyin, kun ratsastus sujui niinkin hyvin, eikä tuntunut pahalta. Helpointa oli käynti ja laukka, koska ne eivät hyrskytä niin paljon. Kuitenkin ravaamisesta tuli sellaista ihmeellistä paineentunnetta tuonne alas, joten sitä en tehnyt juuri lainkaan.

Ensimmäinen vähän kunnollisempi ratsastus tapahtui kuuden viikon päästä synnytyksestä. Autoin oppilastani kouluradan kanssa menemällä itse rataa. Ratsastus sujui kohtuullisesti, vaikka alussa oli edelleenkin paineentunnetta. Ratsastuksen edetessä se kuitenkin loppui ja pystyin menemään normaalimmin. Siirtymisissä en saanut otetta keskivartalooni, joten ne olivat melkoista heilumista. Mutta poni totteli ja kuunteli minua ja oli mukavaa ratsastaa. Seuraavana aamuna herätessäni säikähdin, kun minulla koski ihan joka paikkaan. Nivusiin, alavatsaan, alapäähän, bebaan. Olo oli kuin rekan alle jäänyt. Pohdin, olikohan ratsastus sittenkin liikaa.

Jatkoin kuitenkin ratsastamista ja olenkin ratsastanut nyt muutamana päivänä viikossa. Lihakset kipeytyvät kyllä, mutta paineentunne on kadonnut. Siirtymisissä en pysty vielä ratsastamaan tarpeeksi staattisesti ja reagoimaan riittävällä nopeudella, joten ne ovat edelleen melkoista heilumista. Harjoitusravia olen ratsastanut vasta pieniä pätkiä. Laukan ratsastaminen on ehdottomasti helpointa ja mielekkäintä. Olen myös yllättynyt kuinka lempeästi ja kärsivällisesti olen suhtautunut itseni kuntouttamiseen. Se varmasti johtuu pitkälti siitä, että ajattelin raskauden jälkeisen ratsastuksen olevan paljon vaikeampaa. Yllätyin positiivisesti.

Tämän viikon alussa minulla oli jälkitarkastus. Kaikki oli hyvin. Kysyessäni paineentunteesta selvisi, että se on normaalia, eikä siitä tarvitse olla huolissaan. Olen kiitollinen, että synnytykseni sujui kaikin puolin hyvin, eikä minulle tullut isoja repeämiä tai muuta, mikä hankaloittaisi palautumista. Vatsalihaksissani oli keskellä vielä pieni 2cm erkauma, ylhäällä ja alhaalla ne olivat jo normaalit. Sain myös hyvin aktivoitua vatsoja, niissä oli vielä voimaa tallella. Lantionpohjalihaksia testatessa minun oli kuitenkin vähän vaikea löytää niitä. Jännitin koko alavartaloa. Sekin on kuulemma täysin normaalia synnytyksen jälkeen.

Olen varannut ajan äitiysliikuntavalmentajalta ja tapaan hänet torstaina. Kun tekee työkseen näinkin fyysistä työtä, on tärkeää, että palautuu oikein. Yrittäjänä minulla ei ole varaa olla poissa töistä ja toivonkin saavani itseni mahdollisimman pian töissäni tarvittavaan riittävään fyysieen kuntoon. Odotan innolla tapaamista uuden valmentajani kanssa sekä tietysti treenien alkamista! Koen tärkeäksi, että valmentajani on äitiysliikunnan ammattilainen. Niin voin olla varma, että treenaan oikein. Postailen sitten treenikuulumisia!

Emmi <3