Kun raskauteni selvisi, ensimmäisenä aloin googlettamaan, kuinka kauan voi raskaana ollessa ratsastaa. Neuvolassa kysyessäni tätä vastaus oli, että niin kauan kun se tuntuu itsestä hyvältä. Samankaltaista tietoa löysin netistäkin. Joku kertoi, että ratsasti melkein laskettuun aikaan asti ja toinen lopetti heti, kun tiesi olevansa raskaana. Sekinhän on vähän epämääräinen käsite, mitä ratsastaminen kenellekin tarkoittaa. Väitän, että on eroa kävellä maastossa poluilla, kuin hypätä täyspitkä esterata.

Löysin Helsingin Sanomista artikkelin, jossa ammattiratsastajat kertoivat omia kokemuksia heidän raskausajastaan. He olivat ratsastaneet raskauden puoliväliin tai vähän sen yli. Raskaus ei ollut tuonut missään vaiheessa kipua, mutta loppuajasta oman kropan muuttuessa, ei ratsastaa pystynyt enää samalla tasolla kuin ennen. Osa kertoi jättäneensä varsojen käsittelyn pois jo heti raskauden alkumetreillä välttääkseen riskitilanteita.  Jutussa kerrottiin, että terveydenhuollon Käypä hoito -suosituksen mukaan raskauden puolivälin jälkeen olisi hyvä välttää liikuntaa, jossa kohtu joutuu voimakkaaseen hölskyvään liikkeeseen.

Minulla on menossa nyt raskausviikko 25 eli olen menossa toisen raskauskolmanneksen loppupuolella. Uuden vuoden alla ratsastin vielä Almalla, sillä se on ratsastuskouluni hevosista se, minkä ratsastettavuus on hankalin saada pidettyä hyvänä. Se on iso ja melko kuningatar luonteeltaan ja osaa käyttää kokoansa ja egoansa ratsastajien kanssa hyväkseen. Kun olin ratsastanut jonkun aikaa, laitoin merkille, että maiskuttelin vähän koko ajan. Sitten ymmärsin, ettei minulla vaan enää ollut keinoja istua niin vahvasti, jonka takia korjasin äänellä vähän väliä Almaa. Alma on ollut kilpapuoliskoni jo vuosien ajan ja se teki kaiken kiltisti ja kuuliaisesti. Mutta kyllä sitäkin vähän ihmetytti minun erilainen vaikuttaminen siihen. Tuntuu, että vielä hetki sitten ratsastus sujui melko normaalisti, mutta niin vain muutama raskausviikko teki jo suuria muutoksia.  

Olen jonkun verran kipuillut ratsastamisen lopettamisen suhteen, koska olen tottunut tekemään sitä kaiken aikaa. Se on minulle mieluisin urheilulaji ja ratsastamalla ratsastuskouluni hevosia, saan niihin ihan eri tavalla otetta sitten opettaessani oppilaitani. Mutta nyt huomatessani kehoni muutokset, on ratsastus alkanut vähän ärsyttää. Tai ei ratsastus, vaan se kun ei pysty enää menemään omalla tasollaan sitä. Joten nyt on hyväksyttävä, että on aika laittaa ratsastussaappaat ja kypärä naftaliiniin.

Eilen Alma kenkkuili tunnilla, eikä suostunut menemään metriäkään vastalaukkaa vaan jekutti ratsastajia ja vaihtoi sen hetkessä. No eihän se auttanut, kun nousta selkään ja kas kummaa, jekutus loppuikin heti. Usein ihmettelen miten viisaita hevoset osaavatkaan olla. Yksi päivä kun oli liukas, sanoin taluttaessani heppalaumaa tarhaan, että nyt mun raksut mennään sit hitaasti, että muistakaahan että meille tulee se beibi. Ja niin vaan hevoset hiippaili ihan rauhassa mun vierellä, aivan kuin olisivat ymmärtäneet mitä niille puhuin. Kun itse hoitaa, ruokkii ja käsittelee omia hevosiaan päivittäin, on niille tullut selväksi, ketä seurataan. Olisi mahdotonta pitää ratsastuskoulua, jos ei olisi heppalaumansa leaderi. Kun kunnioitus on molemminpuoleista, on helpompaa tehdä yhteistyötä.

Helsingin Sanomien jutussa kerrottiin myös, että aiemmin neuvolat kehoittivat ratsastajia luopumaan ratsastuksesta heti raskauden alussa. Nykyisin todetaan, ettei alkuraskauden aikana ole fyysistä estettä ratsastaa ja sitä voi tehdä niin kauan kun se tuntuu hyvältä. Ratsastukseen liittyvä tapaturmariski on erityisesti satulasta putoamisen takia. Netistä tai oikeastaan mistään muaaltakaan ei hirveästi löydy tietoja raskauden aikaisesta ratsastamisesta. Luulen, että se on aiheena vähän sellainen tabu. Oma mielipiteeni on, että jos yhtään pelottaa tai kokee olevansa vähän hutera ratsastaja, ei hevosen selkään kannattaisi raskaana ollessa nousta. Hevonen aistii sellaiset asiat niin herkästi ja saattaakin käyttäytyä siten vähän yllättävälläkin tavalla.

Toisaalta minua harmittaa, että joudun nyt keskeyttämään ratsastusurani hetkeksi. Mutta lohduttaa ajatella, ettei kyseessä ole kuin muutama kuukausi. Toisaalta taas ajattelen, että on hieno ja ainutlaatuinen kokemus olla raskaana ja nautin tästä täysin rinnoin. Ratsastaa ehdin vielä elämässäni ihan riittämiin, mutta kuka tietää, olenko enää toiste raskaana.  Nyt minun täytyisi vaan keksiä sitten joku muu mukava urheilumuoto, jolla voisin korvata hetkeksi ratsastuksen. Onneksi kotona on oma pieni jumppasali, jossa voin tehdä liikuntaa, mikä on sopivaa nyt raskausaikana. Onni on myös fyysinen työ, joka pitää jollain tavalla minut joka päivä liikkeessä.

Pientä stressiä on tuonut myös ajatus siitä, että minulle tulee taukoa nyt omien hevosteni ratsastamisesta. Toisaalta taas raskauteni tuli hyvään aikaan, sillä minulla on tällä hetkellä monta jo pitkään minulla ratsastanutta taitavaa oppilasta, jotka saavat avustuksellani jo melko hyvin hevosia ratsastettua. Lisäksi tallimme yksi toimintamalleista on se, että oppilaat pitävät ja huoltavat hevosiani kun omiaan ja puuttuvat heti, jos havaitsevat jotain normaalista poikkeavaa. Oppilaat vaihtaa itse hokit, siistii hevoset ja liikuttaa ja maastoilee niillä, jos tarvitsee. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, jo mielestäni melko vanhanaikaista ajattelua, että tallille tullaan vain ratsastamaan. Mielestäni ei voi oppia koskaan ratsastamaan, jos ei opi ensin käsittelemään ja hoitamaan hevosta. Koenkin ylpeyttä siitä, että olen onnistunut opettamaan tämän toimintamallin myös oppilailleni.

Raskauteni on edennyt onneksi hyvin ja kaikki on ok. Poika potkii jo hurjasti ja luulen, että hän tykkää varsinkin siitä, kun ajan mönkkärillä. Silloin alkaa nimittäin aina hirmuset juhlat mahassa. Tai jos kuunnellaan isin kappaleita. Ne on ilmeisesti paljon parempia kun äitin lössömusiikki.

Kiitos, kun sain purkaa ajatuksiani. Kiitos, kun luit.  Kirjoittaminen on minulle tärkeä tapa purkaa mieltäni.

Emmi <3