Mieleni vaatii aika ajoin ihmettelyä. Kerroinkin jo edellisessä postauksessani siitä, kuinka minun oli alettava nyt raskauden loppumetreillä keventämään melko raskasta fyysistä työkuormaani. Kovemmat ponnistelut lisäsivät vähän supistelua ja sain neuvolasta ohjeita helpottaa työkuormaani. Kova supistelu voi johtaa ennenaikaiseen synnytykseen ja sitä en todellakaan pikku-ukollemme toivo. Kysyinkin somessa apuja helmikuulle tallitöihin ja sain paljon viestejä. Maaliskuusta alkaen minulla onkin sitten tuuraaja, joten silloin voisin jäädä halutessani kokonaan pois fyysisimmistä töistä. Olen ollut onnekkaassa asemassa, sillä raskauteni on mennyt todella hyvin. Ei pahoinvointia, unettomuutta, kipuja tai muuta mikä olisi vaikeuttanut menoani. Haastavin asia on kuitenkin ollut mieleni, jonka kanssa olen taistellut nyt varsinkin viime aikoina valtavasti.

Minulle on suorastaan kidutusta se, että joudun pyytämään apua siksi, etten itse pysty enää johonkin, mitä olen ennen tehnyt ongelmitta. Joka päivä, kun joku pyytämistäni talliapureista saapuu kaverikseni tallitöihin, tunnen suorastaan häpeää. Samoin tunsin torstaina, kun kävin ostamassa hevosten rehuja ja jouduin pyytämään kantoapua. Soimasin itseäni, ”kyllä sinä olet raukka, kun et pysty muka tuollaisia säkkejäkään enää kantamaan.” Tai kun vien hevosia ulos ja talliapurini kävelee kaksin kerroin nopeammin kuin minä. En voi sietää sitä. Tai kun joudun pyytämään oppilailtani apuja vähän väliä milloin mihinkin. Kun konttaan maassa pitäessäni tunteja, että saan nostettua puomeja. Kunnon kömpelö, hävettää. Minähän olen kone, joka pystyy ihan aina ihan kaikkeen. En minä tarvitse apua, minä jos joku pärjään.

Maanantaina ei luontoni antanut periksi, kun pidin ratsastustuntia ja yksi hevosista ei oikein toiminut, enkä osannut auttaa ratsastajaa. En mahtanut mitään, oli pakko hypätä itse puikkoihin. No, se pieni ratsastuspätkä sujui hyvin ja selkään oli helppo päästä. Sieltä pois tuleminen olikin sitten vähän kinkkisempi juttu. No, kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta taas törmäsin samaan häpeän tunteeseen. Minäkö en muka pystykään nousemaan tuosta noin vaan hepan selkään ratsastamaan ja auttamaan oppilaita? Noloa.

Olenkin alkanut ajatella, että tämä raskaus on minulle todella tärkeä kasvun ja opin paikka. Olen ollut aina armoton itseäni kohtaan. Vaadin muiltakin paljon, usein ihan liikaa. Mikään ei ole koskaan riittävän hyvä. Ajattelen, että tämä on minulle jopa pelastus, etten pystykään enää ihan kaikkeen. Voisinko olla se, ketä autetaan ja se olisikin ihan ok? Voisinko opetella tyytymään vähän vähempään? Jos oppisin olemaan armollisempi itseäni kohtaan, oppisin olemaan sitä helpommin muillekin.  Pitkä tie on kuljettu, mutta pitkä tie on vielä edessä. Olenkin useasti kertonut, että yksi tehokas tapa purkaa mieltäni on kirjoittaa ajatuksia tänne. Siten pääsen työstämään niitä ja pääsen eteenpäin. Ja eteenpäin minun on mentävä niin itseni, kuin pikku-ukkommekin tähden. En nimittäin koskaan haluaisi, että hän olisi näin armoton itselleen. On minun tehtäväni katkaistava tämä kierre.

Toinen tärkeä oivallukseni on ollut se, kuinka puhun itse itselleni. Huomaan sättiväni itseäni aika ajoin milloin mistäkin. Ennen en edes huomannut sitä. Saatan edelleenkin sanoa ihan ääneenkin, että olenpa minä onneton, kun en osannut tuotakaan. Mutta nykyään huomaan tämän ja puutun siihen. Kyseenalaistan mietteitteni tarkoitusta ja todenperäisyyttä. Onko tuollainen sättiminen todella tarpeellista minulle? Vaihdan lauseita mukavampaan sävyyn. Sillä se miten puhuu itse itselleen, merkitsee paljon. Tietysti se merkitsee, sillä mehän olemme itsemme kanssa koko elämän. Eikö silloin kannattaisi puhua itselleen mahdollisimman mukavaan ja eteenpäinvievään sävyyn?

Viimeksi kirjoitin postauksessani äitiyteen liittyvästä ehdottomuudesta ja mustavalkoisuudesta ja se saikin paljon keskustelua aikaan. Olen siitä todella iloinen. Toivon, että jatkossakin postaukseni luetaan juuri semmoisena kuin ne ovat, ei minkäänlaisena totuutena tai ehdottomana kannanottona. Postaukseni ovat vain yhden kolmekymppisen, eläväisen yrittäjäheppanaisen ajatuksia ja pohdintoja. Semmoisena ne tulee lukeakin.

Tunnen huojennusta purkaessani mieltäni ja jakaessani ajatuksia. Luulen, etten ole myöskään yksin ajatusteni kanssa. Ehkä täältä löytyy muitakin aina niin mahdottoman pärjääviä, armottomia supernaisia?  

Cheers meille Wannabe-supernaisille! 

Emmi <3