Blogi

Tutkimusmatka jatkuu

27.04.2022

Halusin kirjoittaa uusista havainnoistani ja fiiliksistäni liittyen tutkimusmatkasta itseeni. Niin kuin varmaan aiemminkin olen jo kertonut, aloitin opiskelut Coachingin parissa. Coaching on ratkaisukeskeistä valmentamista, jossa valmentaja auttaa valmennettavaansa saavuttamaan tavoitteensa. Coachingia voidaan käyttää mm. yksityiselämän puolella, yritysmaailmassa kuin urheiluvalmentamisessakin. Tavoitteenani on olla hyvä valmentaja ja jotta siihen päästään, halusin opiskella lisää ihmisen mielen kiemuroista. Kehittyäkseni valmentajana on minun käytävä myös matka itseeni ja omiin mielenmaisemiini. Blogissani kirjoitan siis paljon myös tutkimusmatkasta itseeni.

Alkuviikosta olin surullinen. Tai en tiedä olinko surullinen, vaan jotenkin hämmentynyt. Kirjoitin jo aiemmin tavastani suorittaa asioita. Meillä oli viime viikolla Coaching-koulutus ja saimme tehdä yhdessä opiskelukavereiden kanssa taas erilaisia valmentamisen harjoituksia. Ongelmana vaan oli, ettei minulla ollut oikein mitään sanottavaa missään harjoitteessa. En jotenkin kokenut, että minulla olisi ollut työstettävää asioiden suhteen, sillä koulutuksemme liittyi niin vahvasti jo aiemmassa pt-koulutuksessa opittuihin asioihin kuten liikuntaan ja ravintoon. Teimme myös palautumiseen liittyviä tehtäviä ja harjoitteita. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, tiedän etten osaa palautua. Yritimmekin löytää keinoja miten oppisin sitä. Puhuttiin hengitysharjoituksista ja erilaisista aktiviteeteista, missä saan hallittua mieleni ja keskittymään vain käsillä oltavaan tekemiseen. Minusta tuntui, etten onnistunut harjoituksissa. En jotenkin saanut itsestäni mitään irti.

Koulutuksen jälkeisenä viikonloppuna olin sitten ratsastuskisoissa, jossa minulle ja hevoselleni sattui tapaturma. Selvisimme onneksi kuitenkin pääosin säikähdyksellä. Ihmiset ympärilläni kysyivät minun ja hevoseni kuulumisia ja vakuutin kaiken olevan ok. Purin fiiliksiäni myös yhdessä viestiryhmässäni, jossa on paljon kisamaailmassa mukana olleita hevosihmisiä. Minulla oli kova tarve vakuuttaa kaikille, että kaikki on hyvin, minuun ei sattunut. Ymmärsin kuitenkin myöhemmin, että tuo tarve oli taas perinteinen tapani pyrkiä olemaan vahvin kaikista. Huomaan ajattelevani, että minun on oltava aina vahvin ja kannateltava muita. Yrittää, ettei muut järkyttyisi tai säikähtäisi. Siksi minulla oli kova tarve peitellä tapahtunutta. Tarve olla vuori, joka ei tuommoisestakaan heilahda. Ajattelen, että minun on se oltava, muuten kaikki romahtaa. Minun on kannettava vastuu myös muista.

Tänään ymmärsin, että tuo kaikki on yhteydessä kovaan suorittamiseeni ja juuri siihen, etten osaa palautua. Ymmärsin, etten hyväksy lainkaan omaa pienuuttani. Pelkään, että ihmiset ympärilläni sortuvat, jos minä myönnän olevani heikko. Ja jos sen myönnän, minusta tuntuu, etten ole mitään. Ajattelen, että olen itsevarma, enkä tarvitse kenenkään kehuja tai apua. Mutta välillä kuitenkin huomaan, että kaipaan niitä. Kaipaan hyväksyntää aivan kuten jokainen meistä. Minulla on kova tarve olla paras ja voittamaton. Suuri mahtava Emmi. Vaikka todellisuudessa olen hyvin pieni tässä isossa maailmassa. Minun on vaikea hyväksyä sitä. Pystytän suojamuurit, enkä ainakaan kerro, jos tunnenkin olevani heikko. Pelkään olla heikko. En halua olla heikko. Mutta ymmärrän, että todellisuudessa koen ennen kaikkea tarvetta olla välillä se, jota autetaan. Tarvetta olla heikoin. Tarvetta tulla kuulluksi ja autetuksi.

Pärjäämisen tarve on juurtunut minuun todella syvälle ja minun on hankala käsitellä sitä. Olen kuitenkin onnellinen, että olen havainnut tämmöisen puolen itsestäni ja toivon, että opin ymmärtämään ja jossain vaiheessa hyväksymään sen. Olen juuri se ihmistyyppi, joka ajattelee, ettei ikinä katkea. Mutta tiedän, että vahvinkin katkeaa viimein. Toivonkin oppivani ennemminkin taipumaan ja hyväksymään tarpeeni siihen. Huomaan pohtivani myös kirjoittaessani tätä tekstiä, että mitähän ihmiset ajattelevat, kun lukevat tämän. Että nyt niille paljastuu, että olenkin välillä heikko ja he sortuvat. Kuka heitä kannattelee?  Mutta sitten kuitenkin taas ymmärrän, että se on taas vain tunne ja yritän ymmärtää sitä. En voi kantaa koko maailman painoa hartioillani. Tiedän, että vahvuutta on olla välillä myös heikko. Myrskyissä vahvin puukin taipuu. Sillä jos se ei taivu, se katkeaa.

Toivon kirjoituksieni herättävän ihmisiä ajattelemaan. Koen myös, että kirjoittamalla tulen kuulluksi. Kiitos siitä. Tavoitteenani on oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään paremmin itseäni. Kyseenalaistaen, mutta lempeästi. Tiedän, että vain siten pääsen kohti unelmaani auttaa ihmisiä ja olla parempi valmentaja.

Emmi <3

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.