Enää hetki synnytykseen. Vai onko?

RV39 alkoi viime viikon lopulla jäätävällä flunssalla. Viimeksi olen ollut reilu vuosi sitten koronassa, oireena lähinnä etten maistanut tai haistanut mitään. Kuumetta en edes muista milloin minulla olisi viimeksi ollut. Kehuinkin juuri viime viikon alussa anoppilassa, etten koskaan sairasta. En ollut koko raskausaikana ottanut mitään muita lääkkeitä, kun kerran antepsinin närästykseen ja kerran 500mg panadolin päänsärkyyn. Astmalääkkeitäkään minun ei ollut tarvinnut käyttää. No, karma antoikin sitten takaisin.

Ensin alkoi jäätävä nuha, sitten tuli kuume ja lihas- ja nivelsärky. Kaikki oireet alkoivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun kuume ja nuha alkoi olla selätetty, alkoi käydä keuhkoihin ja astmaoireet nostivat päätään. Jouduin syömään muutamia panadoleja ja ottamaan astmalääkkeitä, mutta selvisin onneksi pienillä määrillä. Nyt tauti tuntuisi olevan pikkuhiljaa selätetty. Ihan ihme juttu koko tauti.

Olen huomannut, että google on tällä hetkellä paras ystäväni. ”Onko kuume haitallista loppuraskaudesta? Voiko astmalääkkeitä käyttää raskaana? Kovat vihlaisut RV39. Mistä tietää onko synnytys lähellä?” Googlehan ei tiedettävästi ole ehkä paras paikka hakea tietoa, mutta taitaa meistä moni muukin pieneen googlettamiseen aina ajoittain sortua. Ja siellähän sitten onkin vastauksia laidasta laitaan. Siellä kerrottiin mm, että flunssa enteilee synnytystä. Jaaha, saas nähdä.

Tähän asti olen nukkunut yöt kun tukki. En ole heräillyt oikein kertaakaan. Nyt, kun bebe on laskeutunut, painaa se myös rakkoa niin, että joutuu heräämään vessareissulle ainakin kerran yössä. Tallitöitä olen tehnyt edelleen ja kaikenlaisia pihahommia, missä ei tarvitse kyykkiä. Mahan laskeutuminen on tuonut helpotusta hengittämiseen. En pysty kuitenkaan kävelemään kuin hitaasti lyllertäen, sen verran maha painaa jo lantion seutua. Autossa töyssyissä istuminen on melko karmeeta, kun maha heiluu puolelta toiselle ja jokaisessa tärskyssä bebe painaa alaspäin voimalla.

Tuntien pitäminen onnistuu ihan hyvin. Hankin jakkaran, jossa voin istua, jos jalkoja alkaa liikaa pakottaa. Jalat kyllä ovatkin sitten illan seisomisen jälkeen melko turvoksissa, mutta laskeutuvat onneksi vähän yön aikana. En ole ostanut minkäänlaisia raskausajan vaatteita ja tähän asti olen pärjännyt tavallisilla (lue Timon) vaatteilla ihan hyvin. Housut on vaan vähän hankalia pukea, kun mitkään ei mene mahan ympäri ja jää lököttämään ärsyttävästi mahan alle. Timo sanoikin, että nyt tiedät mille tuntuu olla keski-ikäinen mies. Selvä homma.

Ainut mikä on tuntunut vähän enemmän etäiseltä, on oma mieli. Saatan olla tässä hetkessä ihan virkeä ja innostunut ja heti toisessa sekunnissa kiukkuinen ja väsynyt. Mieli heittelehtii niin, etten meinaa itse keretä mitenkään sen mukaan. Odotan tulevaa synnytystä jo paljon. Toivoisin, että siitä tulisi minulle hyvä kokemus, vaikka kyllähän minä ymmärrän, että se voi olla ihan kaikkea muutakin. Siinä ei voi varmaankaan, kun yrittää parhaansa ja yrittää sallia luonnon hoitaa tehtävänsä. Sairaalakassinkin olen nyt viimein pakannut. Jospa siellä on kaikki tarvittava.

Sanoisin, että olen ylittänyt jo monen odotukset tässä raskausajan kestossa. Lääkärikin sanoi jo muutamia viikkoja sitten, että nyt on paikat sen verran valmiit, että saattaa synnytys käynnistyä ihan lähihetkinä. Mutta onneksi tämä on mennyt näin ja Jyräys on ehtinyt kehittyä paremmin maailmaan. Timon kanssa katsottiinkin yksi ilta YouTubesta videoita nimellä ”vauvan ensihetket ja miten vauvaa hoidetaan.” Katsottiin sitten videoiden päätteeksi toisiamme ja tuumattiin että ei perkele, mihinkähän myö on ryhdytty. Oli nimittäin sen verran erilaisia ohjeita ja kommervenkkejä ne videot täynnä. Mutta, ei meitä ihme kyllä kumpaakaan silti sen kummemmin jännitä Jyräyksen saapuminen. Päinvastoin molemmat meistä jo aika paljon odottaa, että pääsisi hoitamaan ja pitämään sylissä meidän omaa pientä ja rakasta isäntää. Kyllä luonto meitä ohjaa ja opettaa. Ja ainahan voi googlettaa, vai miten se meni? 😊

Saa nähdä milloin synnytys käynnistyy. Tämä loppuraskaus on ollut vähän jo tukalampaa aikaa. Viimeisiä kuitenkin viedään, kyllä se tästä! Toivonkin saavani nyt ympärilläni vähän ymmärrystä, sillä en ole nyt kaiken aikaa ihan oma itseni. Tarvitsen nyt vähän armoa tämän mielenvaihtelun ja lyllertämisen suhteen. Yritän olla myös itselleni armollinen ja vain kuunnella ja ihmetellä itseäni. Kovassa myllerryksessä ovat nyt sekä kehoni että mieleni, joten ei ihme, jos välillä tulee vastaan vähän omituisiakin asioita. Mutta loppumetreillä ollaan, onneksi.

Synnytystä odotellen,

Emmi <3